Teksti ja kuvat: Lea Mikkola
Hermannin yksivuotissyntymäpäivä kolkuttelee ovella, joten nyt lienee hyvä hetki koota kuulumisia kuluneen vuoden ajalta liittyen pelastuskoiraharrastuksen alkutaipaleeseen. Edellisessä kirjoituksessa kävin läpi pikkupentuajan tekemisiä, mihin liittyi lähinnä paljon ympäristötaitoja ja vähän jäljen alkeita. Nyt kuukausia myöhemmin, minulla on jaloissa 42 kg painoinen nuorukainen (ja kyllä, se ei ole vielä aikuispainossaan), joka kulkee nykyään ympäristössä kuin ympäristössä rennosti, joten ympäristöoppiin panostaminen ei ilmeisesti mennyt hukkaan. Muut koirat kiinnostaa hormoninsa löytänyttä nuorta miestä, mutta ei niin paljon, että se häiritsisi keskittymistä. Teini-ikä on itse asiassa muutamia pikkujuttuja lukuun ottamatta mennyt aika kivuttomasti. Tuudittaudun siihen uskoon, että kyse on ollut kiinni taidoistani, eikä tuurista. Nämä mainitut pikkujutut olivat: 1. kehityskeskustelu siitä, onko ihminen sopiva leikkikalu, ja 2. saako ohi ajavien autojen kimppuun syöksyä vieden omistajan mukanaan. Voitte arvata vastaukset kumpaankin, mutta molemmista selvittiin koulutuksella. Olen oppinut istumaan alas ja hengittämään tämän koiran kanssa, mutta se on vain hyvä asia.
Vaikka tästä olikin jo oma juttunsa julkaistu jokin aika sitten, kerron vielä lyhyesti otsikon taustan. Elokuussa, Hermannin ollessa 8 kk ikäinen, poikamme oli karannut ulko-ovesta ulos ja Hermanni hälytti mieheni havaittuaan tilanteen takapihaltamme. Kennelliitto myönsi tästä hyvästä Hermannille sankarikoiran arvon. Olen tietysti äärimmäisen ylpeä ja kiitollinen tuolle koiralle päätähuimaavasta tilannetajusta (mikä sitten liekin ollut motivaatio). Haluan kuitenkin korostaa, kuinka satunnainen tapahtuma tuo oli ja kuinka se ei millään tavalla mittaa koiran hyvyyttä tai soveltuvuutta pelastuskoiraksi. Mikä tahansa koira saattaa saada sankarikoiran arvon sattuman kautta, mutta oikeissa etsinnöissä tarvitsemme koiria, jotka eivät toimi sattumalta sisäsyntyisten ominaisuuksiensa ohjaamana, vaan toimivat luotettavasti, kuten ne on koulutettu tekemään. Kaikista koirista ei tule kouluttamallakaan pelastuskoiraa, erilaisista syistä johtuen, eikä se tee mistään koirasta huonoa, tämä vain on laji, mikä vaatii paljon niin koirilta kuin ihmisiltä. En siis tämän tapahtuman perusteella voi arvioida Hermannin tulevaisuutta pelastuskoirana sen enempää kuin aiemminkaan.
Mutta sitten niihin muihin kuluneen pentukauden kuulumisiin. Palkka oli pitkään pelkkä ruoka, mutta käytiin vähän opettelemassa leikkiä (tai siis minä opettelin, Hermanni toki osasi ihan luonnostaan) rajan koiramiehen ohjauksessa ja leikistä tulikin oikein hauskaa, kun lelu ei enää tullut ilmaiseksi vaan siitä sai taistella. Herra H osaa päättää itse, mikä milloinkin motivoi eli ruokaa ja leikkiä käytetään lomittain. Leikki on sen verran rajua, että maalimiehet eivät tämän koiran kanssa leiki, vaan alusta asti panostetaan korrektiin maalimieskäytökseen, jossa Hermannin ei tarvitse ottaa kosketuskontaktia kohteisiin lainkaan. Koosta ja muutenkin kunnioitusta herättävästä ulkomuodosta, sekä koiran yleisistä ominaisuuksista johtuen opettelemme nyt ilmaisumuodoksi rullailmaisun.
Ilmaisuasioista kuulee monenlaisia näkemyksiä ja oma mielipiteeni on, että jos tämän tyyppiselle koiralle on rakennettavissa hyvä ja toimiva rullailmaisu, en halua altistaa ihmisiä sen haukulle. Olen nähnyt satunnaisissa ihmisissä selkeitä pelkoreaktioita tilanteissa, joissa Hermanni on vain kävellyt ohi kytkettynä, joten kun on ilmaisuvaihtoehtoja niin teen asialle jotain. Asiasta saa olla eri mieltä, mutta toimin nyt näin, vaikka haukkuilmaisun rakentaminen olisi itselleni helpompaa. Nyt panostamme laadukkaan ilmaisun rakentamiseen ja sen jälkeen liitetään siihen hakeminen. Ns. hakutreenejä Hermannilla on takana vain pari. Nenä näyttää toimivan, koira irtoaa hyvin ja on motivoitunut löytämään ihmisen, joten siihen ei tässä vaiheessa tarvitse hirveästi panostaa. Hakutreenejä jatketaan sitten, kun ilmaisuketju voidaan siirtää metsään.
Jälkiasioissa on edetty tasaisesti, mutta tarkoituksella hitaasti. Aloitimme asfaltilta ja nyt olemme laajentaneet muille koville alustoille ja nurmipohjille. Metsässä on vasta tehty esine-etsintää (0,5-1 cm halkaisijaltaan olevia muovi/metalliesineitä). Avainsanana alustoissa on ollut häiriö eli en ole etsinyt mitään puhtaita pohjia, vaan olen tehnyt tarkoituksella jäljet voimakkaasti tallatuille alustoille, kuten liiketilojen parkkipaikoille sulkemisajan jälkeen. Haasteena on viime aikoina ollut tarkkuudessa (ydinjäljellä) pysyminen, kun koiran motivaatio edetä jäljellä on kasvanut ja jäljet ovat olleet suhteellisen tuoreita = paljon hajua isolla alueella kovallakin alustalla, kun maa on jatkuvasti kostea. Treenit on nyt rakennettu siten, että palkkaa ei tule kuin tarkalla työskentelyllä.
Juuri nyt olemme pienellä talvitauolla ja keskitymme lähinnä kunnon rakentamiseen, sillä Hermannin rajun kasvun vuoksi olemme joutuneet ottamaan ensimmäiset 10 kk todella rauhallisesti. Hyvä kunto on pelastuskoiralle todella tärkeää ja vaikka jäljestäminen saattaa näyttää siltä, että siinä ei paljon kuntoa tarvita, se itse asiassa on koiralle hyvin raskasta pidemmän päälle. Hyväkuntoinen jälkikoira jaksaa keskittyä haastavaankin jälkeen pitkään. Väsynyt koira ei tee tarkkaa työtä.
Lopuksi, vaikka olemme tehneet paljon kuluneen vuoden aikana, olen pitänyt kiinni myös siitä, että Hermanni saa levätä tarpeeksi ja saa olla ihan vaan koirana koirien maailmassa. Leikkikavereita ei juuri ole, mutta nautiskelemme haistelulenkeistä, missä H saa määrätä tahdin ja haistella menemään niin paljon kuin sielu sietää. Ensi viikolla pääsemme pohjoiseen nauttimaan lumesta, mikä on ollut surkean vähissä tänä alkutalvena. Tammikuussa sitten odottaakin jälkileiri Kauhajoella.
Ihanaa tulevaa vuotta 2020 kaikille ja turvallisia pyhiä!
