Jäsenen mielipidekirjoitus.
Teksti ja kuvat:
Satu Syvänperä (satu@tollot.net)
Vaihdoin Palveluskoiraliiton alaisesta Helsingin etsintä- ja pelastuskoirayhdistyksestä (Hepekosta) Espyyn vajaa pari vuotta sitten. Ehdin treenata ja kouluttaa Hepekossa melkein 20 vuotta, joista suurimman osan raunioilla. Aiemmin olin aina ajatellut, että ”liittoloikkauksen” syynä on joko paukkuarka koira (joka toimii ehkä jotenkin raunioilla, mutta ei tottiksessa), haluttomuus/osaamattomuus treenata tottelevaisuutta riittävällä pieteetillä, oma kotipaikkakunta tai näiden kombo. Itsellä syynä oli saada uusia näkemyksiä, uutta oppia ja päästä paremmalle raunioradalle, joka viikko. Halusin päästä eroon vanhasta totutusta kaavasta, helposta ja tutusta porukasta, kouluttajan manttelista ja haastaa itseäni koiranohjaajana. Siinä onnistuinkin ja olen saanut todella paljon, ehkä jopa enemmän kuin uskalsin toivoa. Tie ei ole ollut ihan suora eikä kivetön, mutta en niin uskonutkaan. Tarkoitus ei ole kannustaa loikkaamiseen, mutta totuttujen kaavojen ravistelu, vaikka vain ryhmää vaihtamalla, voi välillä tehdä hyvää itse kullekin. Mitkä asiat sitten eroavat toisistaan Pelastuskoira- ja Palveluskoiraliiton välillä rauniotoiminnan osalta?
Palveluskoiraliiton alaisuudessa on kahdenlaisia rauniokokeita: iporeita (kansainväliset säännöt) ja kansallisia pelastusrauniokokeita (pera). Näihin osallistuakseen pitää pohjalla olla suoritettu BH-koe. Iporit ovat kilpailuita, joissa laitetaan paremmuusjärjestykseen, on mahdollista saada koulutustunnus (RH-T) ja voi saada käyttövalionarvon. Suomen- ja maailmanmestaruuskilpailut käydään ipor-kokeiden säännöillä. Pera-koe on jäämässä pikku hiljaa pois, mutta niitäkin järjestetään vielä ajoittain. Perassa tottelevaisuus- ja ketteryysosiot suoritetaan vain kerran kalenterivuodessa ja iporissa tehdyllä suorituksella voi korvata ne. Iporissa tottelevaisuus- ja ketteryysosio on yhdistetty ja pitää suorittaa joka kerta, läpipääsyyn vaaditaan 70 % maksimipisteistä.
Omassa ajattelumaailmassa suurin muutos on ollut ymmärtää, että Pelastuskoiraliitossa ei ole kokeita vaan testejä. Kilpailua käydään vain omaa itseään vastaan ja paremmuusjärjestystä ei ole. Uutena opeteltavana asiana mukaan on tullut myös vaate- ja ruokahäiriöt sekä hallintaosuus, joka tuntui aluksi tosi helpolta ja lyhyeltä, noin niin kuin teoriatasolla, mutta totuus olikin toinen. On aika eri asia tehdä loistava tottelevaisuussuoritus kentällä kaukana raunioista kuin raunioradan reunalla ja radalle mennessä. Olen sallinut koiralle vetämisen radalle, jopa innostanut sitä siirtyessä. Siitä muutos hallittuun yhdessä menemiseen on vaatinut työtä ja toistoja. Toki hyvä perustottelevaisuus on ollut tähän hyvä pohja, mutta ehkäpä seuraavan koiran kanssa toimin toisin. Hallintaosuus pysäytyksineen on mielestäni toimiva ja riittävä ja kertoo hyvin yhteistyön toimivuudesta – tai sen puutteesta.
Positiivinen yllätys on ollut se, että Pelastuskoiraliiton testissä ei menekään koko päivää eikä testit maksa mitään. Iltatestit ja niiden järjestäminen omana treeni-iltana tutulla porukalla on loistava toimintamalli ja helppo tapa saada harrastajat katsomaan testejä ja siten ehkä madaltaa osallistumiskynnystä.
Säännöt eivät ole kovin tarkat, mikä aiheuttaa harmaita hiuksia ja ahdistusta, kun on tottunut lukemaan niitä kuin piru Raamattua. On ollut vaikea oppia ymmärtämään, että Pelastuskoiraliiton puolella testaajien ammattitaitoon oikeasti luotetaan ja testisysteemi nojaakin osittain siihen. He osaavat tulkita ohjenuoria sekä toimia tasapuolisesti ja järkevästi ilman, että kaikki pitää olla kirjoitettuna sääntöihin. Tämä ihan ilman sarvia ja hampaita.
Palveluskoiraliiton kokeissa tuomarin tietää aina etukäteen jo ilmoittautumisvaiheessa. Ihan en käsitä, miksi Pelastuskoiraliiton testeissä testaajaa ei voi kertoa etukäteen, kun sen kuitenkin saa ilmeisesti selville halutessaan ja aina on joku, joka sen tietää. Joten miksi se ei voisi olla julkista tietoa, toki muutoksia voi tapahtua ja se on ymmärrettävää.
Palveluskoiraliiton koetuomareita on tosi vähän ja he ovat lähes poikkeuksetta palveluskoirataustaisia, eivätkä ole toimineet oikeissa pelastus- tai ainakaan sortumatehtävissä. Ajoittain siis kokeen todellinen tarkoitusperä ja tehtävä voivat olla hieman hämärtynyt ja tulkintoja on monenlaisia. Koska kyseessä on kilpailulaji, tuo säännöt omia kiemuroitaan kokeisiin – eroja koirakoiden välille kun pitää saada. Kokeen läpipääsyyn ei esimerkiksi riitä, että ohjaaja osaa sanoa missä maalimies on, jos koira ei sitä esimerkiksi haukkumalla kerro. Toisaalta taas Pelastuskoiraliiton testissä maalimiehen jättö voi olla kriittistä, vaikka koira palaisikin paikalle myöhemmin tai vaikka ohjaaja pystyisi lukemaan löydön koirasta.
Pelastuskoiraliiton puolella tuntuu olevan huomattavan paljon enemmän rullailmaisua käytössä. Olen miettinyt, että mistä se johtuu, mutta en ole oikein keksinyt. Mielestäni rullailmaisu ei ole raunioille soveltuva edes erinomaisesti rakennettuna, mutta tästä lisää kenties myöhemmin toisessa jutussa.
Itse treenaamisessa ei mielestäni ole suuria eroja. Kummankin liiton puolella on vahvoja mielipiteitä, monia tapoja päästä hyvään lopputulokseen, kovan linjan ohjaajia ja muutama todellinen kukkahattutäti. Espyn systeemi, että aluksi keskitytään yhteen lajiin on varmaan ihan yhtä hyvä kuin se, että joka toinen viikko treenataan yhtä ja toinen viikko toista lajia. Riippuu varmaan aika paljon koirista ja ohjaajista, kenelle sopii mikäkin tapa.
Pelastuskoiraliiton testissä saa roikkua kiinni koiran hännässä melkein koko testin ajan. Tämä tuottaa koiria, joita ei ole opetettu irtoamaan. Toisaalta, jos loppukoe menee kuitenkin läpi eli koira irtoaa siinä tarpeeksi ja tavoite on vain suorittaa se, niin onko sillä niin väliä? Välillä muutenkin olen miettinyt, että mikä rauniotestien ja -treenien tarkoitus Pelastuskoiraliiton puolella on? Rauniohälytysryhmä ei ilmeisesti ole vielä oikein saanut tulta alleen, ja kun testit ei ole kilpailuja, niin merkitys ei ole ehkä ihan auennut minulle. Toki rauniot on hyvä tukitreenimuoto hakuun ja onhan se helppoa ja kivaa tekemistä.
Espyn rauniorata on oikeasti tosi hyvä ja antaa mahdollisuudet erinomaiseen harrastamiseen. Toivon, että sitä kehitetään ja ylläpidetään edelleen, kuten on tehtykin. Radan talkoot ovat vaan jääneet hieman salaperäisiksi enkä käsitä miksi niihin mahtuu mukaan vain kourallinen ihmisiä, kun hyvällä työnjohdolla töitä olisi varmasti kaikille halukkaille. Ehkäpä tämä oli vain joku korona-ajan asia tai muuten taustalla on jotain, mitä en uutena ymmärrä.
Käsitykseni mukaan molemmat liitot tarjoavat laadukasta pelastuskoiratoimintaa ja on vain hyvä, että on valinnanvaraa ja vaihtoehtoja. Onneksi liittojen välinen, aikoinaan syntynyt eripuraisuuskin on tainnut hieman laimentua vuosien saatossa – molemmille on tilaa ja tarvetta.
Mikäli kilpaileminen ipor-kokeissa alkoi houkuttaa ja haluaisit kuulla siitä tai muuten rauniotoiminnasta Palveluskoiraliiton puolella, niin heitä rohkeasti viestiä tai vetäise hihasta, niin kerron lisää!
