Ensimmäiset hälytreenit ESPYn riveissä

Ensimmäinen hälytreeni kaupungin vilskeessä tarjosi oppimiskokemuksia, mutta toisaalta herätti enemmän kysymyksiä kuin tarjosi yksiselitteisiä vastauksia, mikä toivottavasti kertoo myös harjoituksen onnistumisesta ja hyödyllisyydestä meidän osaltamme.  

Näin kirjoituksen alkuun lienee paikallaan todeta, että allekirjoittaneet ovat olleet mukana PEKO-toiminnassa vasta muutamia vuosia ja harjoitelleet pääosin pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Näistä kohtalaisen ”tuoreista” lähtökohdista käsin yritämme jäsentää, mitä ensimmäinen harjoituksemme ESPY:n kotiympäristössä (espoolaisessa taajamassa ja sen lähivirkistysmetsissä) opetti ja miten pääkaupunkiseudun vilske mielestämme näkyy pelastuskoiratoiminnan lähtökohdissa. Mutta palataanpa ajatuksissamme hälytysharjoituspäivään. 

Etsinnän alussa Vapepan johto kuvasi vallitsevan tilanteen, joukko huuhkajan bongaajia oli yön aikana lähtenyt metsään, mutta eivät olleet palanneet koteihinsa, eikä heihin ollut saatu enää puhelimitse yhteyttä. Allekirjoittaneiden kokemuksien mukaan lintubongarit harvoin parveilevat talvella, vaan enemmänkin hajaantuvat ympäri ruokinta- ja sulapaikkoja, ja koska kadonneita oli sen verran sankka joukko (11 kpl), heräsi väistämättä ajatus näiden bongaajien staijailevan Huuhkajia yleensä pohjoiskaarteessa, ja siten olevan nyt poissa luontaisesta elinympäristöstään. Tämä tietysti lisäsi kiirettä etsittävien löytämisessä. 

Etsintäalueet rajattu lilalla värillä. Harmaa pallura havainnollistaa löytöpaikan.

Susanne kartturoi koirakossa, jonka etsintäalueeksi johto määräsi kokoontumis- ja johtopaikkanakin toimineen koulun pihan sekä sitä ympäröivän puistoalueen (kartassa alue 1). Koska etsinnän alussa johtopaikalla oli muiden koirakoiden luomaa yleistä hässäkkää, päätti koirakko suunnata väljemmille vesille ja aloittaa etsinnän puistoalueen puolelta, alueen pohjoisosista.  Koska etsintäalue oli varsin avointa, rajattiin etsintä näköesteinä toimivien puiden, pensaikoiden ja erilaisten rakennelmien tarkistamiseen. Hetken etsimisen jälkeen koirakko saapui etsintäalueen koilliskolkassa olevan mäen töppyrälle, jossa oli rivissä isoja ja tuuheita kuusia, joiden oksat ulottuivat maahan asti. Nokkela koirakko pääteli kuusien tarjoavan oivan piilopaikan, ja näin ollen kuusen aluset päätettiin tarkistaa. Eikä aikaakaan, kun dalmatiankoira Edi reagoi kuusten välissä poukkoileviin jälkiin johdattaen etsijät erään kuusen juureen, mistä myös ensimmäinen bongari löydettiin. Löydön jälkeen etsintäalue tarkistettiin loppuun, mutta muita etsittäviä ei alueella ollut. Tämä etsintä ja etsintäalue näyttäytyi meille oppikirjaesimerkkinä taajamaetsinnästä, missä mahdolliset piilot ovat kohtuullisen helppo päätellä, mutta joiden tarkistamista koira nopeuttaa merkittävästi. Tämän kaltaisista ympäristöistä ja harjoitteista meillä oli myös aiempaa kokemusta, joten homma oli kohtuullisen tuttua.

Dalmatiankoira Edi.
Kuva: Tanja Mykkänen

Toisaalla Jani kartturoi koirakossa, jonka etsintäalueeksi johto määräsi reilut parikymmentä hehtaaria ehtaa espoolaista virkistysmetsää (alue 5).  Alueella tuuli pohjoisesta, joskin varsin maltillisesti (0,5 m/s). Alkuperäisen suunnitelman mukaan koirakko suunnitteli aloittavansa etsinnän alueen eteläosista ja aloitti automatkan kohti lähtöpaikkaa. Ensimmäinen niin sanottu kaupunkiylläri koettiin, kun mistään ei löytynyt autolle luvallista parkkipaikkaa. Ja koska kyseessä oli harjoitus, eikä tositilanne, ei ollut syytä ruveta soveltamaan vaan tyytyä tilanteeseen ja palata johtopaikalle, josta matkaa jatkettiin kävellen etsintäalueelle. Tämä olikin ensimmäinen käytännön oppi, eli joskus voit joutua kävelemään kilometrimatkoja etsintäalueelle. Koska oma nelivetomme on päälle 30 kg ja toisinaan varsin innokas tietäessään pääsevänsä etsinnälle, koiran mielentilan hallinta ja rauhoittuminen ennen etsintää lienevät meidän harjoittelun painopisteitä jatkossakin. Eikä liene ollut sattumaa sekään, että harjoituksessa koirakkomme energiselle pääjehulle, eli saksanpaimenkoira Ketulle oli hankittu lyhyt, mutta joustava hihna. Ketun siirtyminen etsintäalueelle sujuikin varsin mallikkaasti ilman ongelmia. 

Etsintäalueella oli pyryttänyt koko etsintää edeltäneen yön, mikä tarkoitti sitä, että todellisessa tilanteessa yölliset jäljet olisivat olleet lumen peitossa, mutta koska koirakkomme etsintäfilosofia nojautui vahvasti arkirealismiin, emmekä olettaneet maalihenkilöiden viettäneen koko yötä metsässä, tarjosi olosuhteet mahdollisuuden harkita näillä leveyspiireillä hieman harvinaisempaa etsintätaktiikkaa, eli alueen sulkemista jälkiä etsien. Koirakkomme johtaja ja allekirjoittanutta pitempään taajamia kolunnut Tuomas kuitenkin huomautti, että alueella saattaisi olla paljon harhajälkiä. Päätimme kuitenkin antaa sulkemiselle mahdollisuuden ja tarkastella tilannetta etsinnän edetessä. Tarkoituksenamme oli aloittaa etsintäalueen pohjoisosista ja sulkea alue poikkisuuntaisten polkujen kohdilta. Ylimmän lohkon sulkeminen meni kohtuullisen kivasti. Kohtasimme muutamia kulkijoita lenkkipoluilla, mutta lohkolle meni vain muutamat lyhyet jäljet, jotka saimme kohtuullisen nopeasti tarkastettua. Toisen lohkon kohdalla tilanne kuitenkin muuttui. Etsintäalueelle meni parin sadan metrin aikana kolmet eri jäljet, jotka pyörivät jo kohtuullisen syvällä etsintäalueen sisäosissa. Kettu näitä jälkiä jäljestikin, mutta jäljet eivät tuntuneet etenevän mitenkään loogisesti vaan enemmänkin pyörivän ympyrää. Samalla jouduimme pohtimaan, mitkä jäljet ovat omia ja mitkä eivät. Tässä kohtaa jälkien seuraamiseen oli käytetty kohtuullisen paljon aikaa suhteessa tarkistetun alueen kokoon ja kävi selväksi, että oli aika muuttaa taktiikkaa. Jokaiseen jälkeen ei kannattaisi reagoida, vaan jatkaa alueen etsimistä haulla. 

Jatkoimme etsintää ilmavainuisesti hieman edellisen lohkon etelärajana toimineen polun eteläpuolella. Eikä aikaakaan, kun Kettu ilmaisi löytönsä. Viestitimme löydöstä johtoon ja johdon antamien uusien ohjeiden mukaisesti rajasimme jäljellä olevan etsintäalueen puoliksi ja lahjoitimme toisen puoliskon vapaalle koirakolle. Kun rajaus oli tehty ja viestiliikenne hoidettu, pääsimme tarkistamaan lohkomme loppuun ilman uusia löytöjä. Samalla saavuimme etsintäaluetta halkovalle pururadalle, jonne myös kansallisen vapaapäivän ja aurinkoisen sään kombinaatiosta nauttineet paikalliset olivat löytäneet. Nyt niitä häiriöhajuja ja ns. vääriä maaleja oli tarjolla joka puolella. Pururadan pätkällä tuli lenkkeilijöitä vastaan noin 50 metrin välein ja samalla allekirjoittaneelle aukeni, kuinka paljon ihmisiä alkuun aika rauhalliseltakin vaikuttaneelta etsintäalueella voi olla. Kokeneena taajamaetsijänä Kettu ei ollut häiriöistä moksiskaan, eikä liiemmin reagoinut avonaisella alueella liikkuviin ihmisiin. Ennen kuin pääsimme jatkamaan etsintää pururadan vilskeestä, johto ilmoittikin etsinnän päättymisestä.

Harjoitus konkretisoi monia sellaisia asioita, jotka näin jälkeenpäin vaikuttavat aika itsestään selvitä, mutta joiden kohdalla olisi silti ollut helppo tehdä virheitä, vähän kuin vanhasta tottumuksesta. Yksi tällainen asia on se, että etsinnällä tulee tarkkaan miettiä, milloin koira voi olla vapaana. Nyt Kettu oli lähes koko etsinnän vapaana ilman ongelmia. Jos olisin kuitenkin itse ollut ohjastamassa omaa koiraani tilanteessa, jossa tuuli olisikin ollut hieman navakampi ja sopivan suuntainen, on ihan mahdollista, että jollakin Fifillä olisi mennyt keppi väärään kurkkuun, kun iso koira tulee ilmaisemaan sen omistajan kesken lenkin. Se ei tietenkään olisi toivottavaa eikä korrektia. Irtoavan koiran kanssa täytyy siis olla tarkkana myös niissä näennäisen rauhallisissa paikoissa. Vaikka tämän asian nyt tiedostammekin, veikkaan silti, että joku ylimääräinen marjastaja tai frisbeegolfaaja me vielä tullaan ilmaisemaan. 

Toinen mieltäni askarruttanut asia, joka ei tosin koske pelkästään tätä harjoitusta vaan (taajama)etsintää yleisestikin, on kysymys siitä, saako koira jättää niin sanotusti avonaiset maalit ilmaisematta? Näinhän koirat toimivat, ja niin omakin koirani taajamassa toimii. Se on oppinut varsin nopeasti, että taajamassa ei reagoida kaikkiin lenkkeilijöihin vaan siihen piilossa ja usein myös paikallaan olevaan hajuun. Tämä on varmasti hyvin usein varsin toimiva ja toivottava tilanne. Siitä huolimatta en voi olla haastamatta ajatusta, että koira saa päättää mikä löytö ilmaistaan. On kohtuullisen helppo keksiä tilanteita, joissa en halua koirani jättävän ilmaisua tekemättä sillä perusteella, että tuo henkilö on varmaan tarpeeksi avonaisella paikalla, joten ei kuulu tähän leikkiin. Sitten hämärässä se aikaan ja paikkaan orientoitumaton lenkkipolun valotolppaan nojaava etsittävänä oleva mummo jääkin löytämättä. Ehkäpä tämä asia onkin jonkin sortin tasapainoilua riittävän ilmaisuinnon (tiheämmän palkkauksen) ja toisaalta etsinnän käytännöllisyyden ja tehokkuuden kanssa. Tai sitten ei… Kuten aiemmin todettua, mitään totuuksia tämä kirjoitus ei tarjoa, pelkästään heränneitä ajatuksia PEKO-touhuista, kun maisema muuttui totuttua urbaanimmaksi.

Terveisin: Jani ja Susanne