Teksti: Susanna Laajava
Hei vaan kaikille. Olen siis sileäkarvainen collie uros Tedi ja ikää minulla on tätä tekstiä kirjoitettaessa vuosi ja 10 kuukautta. Siitä onkin vierähtänyt kokonainen vuosi kun viimeksi kirjoitin kuulumisiani, joten aika päivittää tilanne. Tavoite elää edelleen vahvana, eli minusta tulee isona pelastuskoira.

Kuva: Carita Servin-Honkasalo.
Tää vuosi on ollut siitä mielenkiintoinen, että ensin treenit ei päässeet ollenkaan alkamaan, oli kaikenlaisia rajoituksia ja jopa kieltoja, ja lopulta päästiin treenaamaan lähinnä ulkona pienissä ryhmissä ja silloinkin erityisiä tiukennettuja ohjeistuksia noudattaen. Ohjaajilla oli mm. laput naaman edessä (ei ne mun mielestä niin kauhean rumia oo, mutta menee se toki noinkin) ja samaan piiloon sai mennä vain yksi ja sama henkilö koko treenin ajan. Lisäksi ihmisten piti olla tosi etäällä toisistaan, me koirat saatiin onneksi edelleen olla lähikontaktissa, eihän se kadonneen etsiminen olis muuten edes onnistunutkaan.
Mitä sitten tapahtuu toisena vuonna kohti tulevan pelastuskoiran uraa? Ei oikeastaan mitään ihmeellistä, sanoisin että ’toistoa ja toistoa vaan’, eli perustaitoja vahvistetaan ja etsintää hiljalleen vaikeutetaan ja samanaikaisesti haetaan myös pidempää kestoa ja katsotaan selviänkö jos etsintä kestääkin pidempään, piilot on vaikeampia ja tyhjiä alueita on enemmän.
Paljon siis treenataan motivaatiota. Kaikkihan tietää, että työskentely on tosi kivaa ja hauskaa jos jokaisesta pienestä onnistumisesta saa kehuja ja palkkaa, mutta miten käy jos ei löydykään mitään, kukaan ei oo kehumassa, eikä maalimies antamassa herkkuja? No tavoite olis tietty se, ettei lannistuta vaan jatketaan entistä sitkeämmin. Ja arvatkaas mitä, on oikeasti paljon vaikeampaa sille koiran ohjaajalle, kun alue onkin tyhjä eli sieltä ei löydy mitään – sen pitää ihan hirveästi luottaa siihen, että on tehty hyvä etsintäsuunnitelma, alue on etsitty huolellisesti ja siten, että koiralla on ollut mahdollisuus päästä hajulle (tää on sitä korkeempaa matematiikkaa siis, että mistä tuulee ja miten hajut kulkee, ja näähän sit vaihtelee sen mukaan ollaanko sisätiloissa tai ulkona, minkälaiset ympäristöolosuhteet on jne. jne.) ja tietty, että koira on ollut motivoitunut etsimään ja löytämään. Kyllähän meillä koirilla nenä käy monestakin syystä, mutta ollaanko aina just ihmisen hajulla, se onkin se juttu. Toisena vuonna treenattiin siis paljon koiranlukutaitoa eli mun ohjaaja opettelee lukemaan just mua, siis kun jokainen koira on vähän erilainen niin se lukemaan opettelu on sellaista yksilöllistä.
Mulle tuli kesällä myös eräänlainen teinikausi, joka ilmeni siten, että oli pakko koko ajan nostaa jalkaa treeneissä eli siis merkkailla. No, se oli kai vähän ärsyttävää, kun sellaista ilmaisua ei yleensä käytetä, eikä mun ohjaaja ollut aina ihan varma teenkö mä ollenkaan töitä, mutta kyllä mä tein eli sellainen multitasking onnistuu hyvin. Tää on siis tavallaan sitä hajuerottelua ja kyllähän mä toki tiedän miltä tytöt tuoksuu ja nuo maalimiehet, noh, haisee.

Tää treenaaminen on paljon sellaista yhdessä kasvamista ja monipuolisesti taitojen kehittämistä. Ja kun ei kerran saatu koronan vuoksi treenata niin paljon ja usein porukassa, niin treenattiin sitten vähän enemmän kahdestaan metsässä. Mun taidot jäljestämisessä on kehittyneet paljon ja jaksan keskittyä jo hyvin entistä vaikeampaan ja pidempään vanhempaan jälkeen. Mulla ilmavainu on todella vahva, joten teetin ohjaajalleni vähän lisähaasteita kun se ei voinutkaan merkitä jälkeä maastoon vaan mentiin ihan kartan avulla. Haluttiin siis tietenkin, että etsin nimenomaan sitä jälkeä, enkä niitä puissa roikkuvia ihmisen hajuisia jälkimerkkejä. Välillä mun ohjaaja ajattel,i että ollaan ihan jossain muualla kuin jäljen päällä, mutta arvatkaas kuka nosti kepit ja jälkiesineet taitavasti noista (epä)luuloista huolimatta? Mun ohjaajan mielestä me koirat ollaan tosi ihmeellisiä ja se ei lakkaa hämmästelemästä miten nopeasti me opitaan asioita ja osataan yhdistellä erilaisia palasia toisiinsa. Kerran treeneissä ohjaajat mietti leikkimielisesti, että ne vaihtais rooleja meidän koirien kanssa, mut sit ne joutui toteamaan ettei ne pärjäis, ja onhan se noiden ihmisten kuono aika vaatimatonkin.

No, päästiin me onneksi ihan tavallisiinkin treeneihin ja nyt, kun alan olla jo aika osaava ja taitava, niin mulle yritettiin laittaa kaikenlaisia hankalampia pähkinöitä purtavaksi. Kyllähän mä vähän ihmettelin, että miksi joku haluaa esimerkiksi mennä päiväunille hyllykön päälle, mutta pelastuskoirakokelaan on tehtävä työnsä ja pelastettava oli tilanne mikä hyvänsä. Paljon treenattiin siis ilmaisun kohdentamista eli mulle laitettiin piiloja ylös ja alas ja myös tarkentamista harjoiteltiin eli olikin sellaisia vähähajuisempia piiloja ja piti aika tarkasti miettiä ja työskennellä, että löytyi se vahvin haju ja sitä kautta pystyin ilmaisemaan maalimiehen sijainnin tarkasti vaikken päässytkään aina enää maalimiehen luokse eli umpipiilotkin tulivat treeniin mukaan.

Kuva: Carita Servin-Honkasalo.
Pelastuskoiraa ei saa hämätä myöskään mitkään valehajut eli häiriöitäkin on alkanut treeneissä olla enemmän ja enemmän. Häiriöhaju tarkoittaa siis sitä, että etsintäalueelle on piilotettu esim. ruokaa tai vaatteita ja mun pitää osata tietää, että ihmistä etsitään eli niitä häiriöitä ei tule ilmaista ellei sitten olla jäljellä jossa pitää ilmaista kaikki mitä sieltä löytyy. Todellisessa etsinnässä se kadonnut henkilö on saattanut tiputtaa jonkun esineen ja se voi olla merkittävä löytö, joka auttaa etsittävän paikallistamisessa ja etsintöjen kohdistamisessa. Eli näitä taitoja pitää osata myös vähän soveltaa tilanteen mukaan. Esineilmaisu on sellaista, mitä treenataan oikeastaan aina, eli mamma kehuu mua esimerkiksi, kun huomioin lenkillä jos maastossa on jotain mielenkiintoista, jossa on ihmisen hajua. Viime aikoina jopa metsästäkin on löytynyt noita kasvomaskeja ja kun mä näytän ne mammalle, niin sen on helpompi korjata ne sieltä talteen ja viedä roskiin. Välillä kummastuttaa miten ihmiset on niin huolimattomia ja niiltä katoaa niin paljon tavaraa, mutta onhan se toisaalta ihan hyvää treeniä kuitenkin.

Tie pelastuskoiraksi on pitkä, mielenkiintoinen ja vaatii paljon työtä. Ei me vielä tiedetä onko meistä siihen, mutta luotetaan prosessiin eli treenataan ahkerasti ja ensi vuonna päästään toivottavasti jo testaamaan meidän osaamista pelastuskoirakokeisiinkin. Jos tätä haluaisi jotenkin kiteyttää, niin pelastuskoirakko treenaa oikeastaan aina ja kaikkialla. Ei voi tietää, mitä oikeassa etsinnässä tulee vastaan, joten koira on hyvä totuttaa oikeastaan ihan kaikkeen mahdolliseen perustaitojen kouluttamisen lisäksi. Tänä vuonna keskityttiin myös paljon ketteryyteen ja erilaisia alustojakin on edelleen vahvistettu, vaikkei mulla niiden kanssa mitään varsinaisia ongelmia ole ollutkaan. Pentuna en oikein tykännyt metalliritiläportaista, mutta nykyään nekään ei enää haittaa ja jos esim. etsittävässä rakennuksessa vois olla jotain mun käpälille vaarallista, niin ne suojataan aina tossuilla. Lisäksi tietenkin treenataan hallintaa aina ja kaikkialla. Pienen teinipojan on välillä vaikea keskittyä, etenkin kun olen tosi sosiaalinen ja utelias, mutta tässäkin on paljon edistymistä tapahtunut. Myös mun ohjaaja jaksaa jo aika hyvin keskittyä eli tässäkin on päästy eteenpäin.

Kuva: Arja Levo.

Kuva: Carita Servin-Honkasalo.


Tästä vuodesta jäi kaikesta huolimatta hyvät fiilikset. Ollaan treenattu ja opittu paljon. Toki mitä enemmän oppii sitä enemmän tuntuu siltä, että vielä enemmän pitäisi osata. Me kaivataan meidän ryhmää ja yhdessä tekemistä, sillä parasta tässä harrastuksessa on se osaava porukka, joka puhaltaa yhteen hiileen ja ponnistelee pyyteettömästi yhteisen tavoitteen eteen. Ensi vuodelle toivomme kaikille paljon monipuolisia treenejä, yhdessä onnistumista ja itsensä ylittämistä. Kiitokset ihan jokaiselle joka on meidän matkassa mukana. 🙂