Teksti ja kuvat: Lea Mikkola
Tämä on pennusta pelastuskoiraksi- kirjoitussarjan ensimmäinen osa.
Yhdistykseemme on tänä vuonna tullut melkoinen pentusuma, onpa jopa tälle kaudelle oma pentupelastajien ryhmäkin. Minua pyydettiin kertomaan hieman pentuarjestamme saksanpaimenkoira Hermannin kanssa, joten tässä on nyt ensimmäinen osa sarjaa, josta muut osat ilmestyvät myöhemmin tänä vuonna.
Ensin lyhyesti taustoja, koska se on mielestäni oleellinen osa harrastus- tai oikeastaan minkään koiran hankintaa. Pennun ottamista suunnittelin pitkään ja minulla oli haku epävirallisesti päällä yli vuoden. Suosituksen kautta ja erinäisten selvitystöiden jälkeen päätin laittaa pennun tilaukseen ulkomailta ja lopulta lensin Saksaan hakemaan Hermannia helmikuussa 2019. Pentue ei ollut mikä tahansa saksanpaimenkoirakatras, tässä porukassa oli luonnetta vaikka muille jakaa (hyvällä tavalla; ei siis mitään turhan huutajia/härvääjiä) ja pentuesisarukset menivätkin kaikki aktiiviharrastajille tai työkäyttöön. Tällaista olin tietysti lähtenyt hakemaan, koska olin ensisijaisesti hakemassa harrastus(työ)koiraa. Eikä tämä tarkoita, että koira on minulle vain väline, päinvastoin, panostan koiriin todella paljon myös harrastamisen ulkopuolella ja lopulta (kun kyseessä ei ole virkakoira), 80 % koiran elämästä on niin kutsuttua arkea. Tuontipentu ei myöskään ole mikään tae hyvästä koirasta, vaan tähän liittyy vielä enemmän selvitystöitä ja siitä huolimatta epävarmuus on helposti suurempi, kuin kotimaiselta kasvattajalta koiraa etsiessä.
Pennun hakeminen lentäen on ihan oma tarinansa, mutta siihen saa varata aikaa ja rahaa, mikä nostaa tietysti pennun hankintahintaa. Pentu kotiutui nopeasti ja aloitimme hetimmiten ympäristötreenit sekä muita yksinkertaisia harjoituksia. Minulla ei ole mitään suuria tavoitteita ensimmäiseksi vuodeksi, vaan haluan antaa reippaasti aikaa suhteen kehittymiselle ja koiran sosiaalistamiselle. Sosiaalistamisella tarkoitan tuota edellä mainittua ympäristötreeniä, enkä pelkkää koirasosiaalisuutta. Niinpä käytin pennun herkkyyskauden (joka päättyy yleisesti noin 16 viikon iässä) pitkälti siihen, että kävimme paljon kaupungilla (Helsingissä), nähtiin erilaisia paikkoja, kulkuvälineitä, ihmisiä, koiria ja muita eläimiä, liikuttiin eri vuorokauden aikoina, erilaisilla alustoilla, kaupoissa sisällä (mihin nyt koiran sai viedä), vein pari kertaa koiran toimistolle jne. Samaan aikaan totutin koiraa yksinoloon ja autossa matkustamiseen. Vieraita koiria pyrittiin näkemään paljon; korostan näkemään, ei leikkimään tai tutustumaan kosketusetäisyydeltä.

Haluan, että Hermanni aikuisena suhtautuu muihin koiriin neutraalisti, joten tämä pidettiin mielessä alusta asti. Valikoitujen koirien kanssa pääsi silloin tällöin leikkimäänkin, mutta vain irti ja vain tilanteissa, jotka eivät olleet yhteydessä ”työntekoon”. Samalla tavalla tänä pikkupentuaikana pidin yllä strategiaa, että liivit päällä pentua ei tulla ihastelemaan läheltä ja lääppimään. Sain itse asiassa ilokseni huomata, että liivit (kuvassa) huomattiin yleensä todella hyvin ja ihmiset ymmärsivät kaupungilla ilman sanomistakin välttää kontaktia koiraan. Koen tämän olleen todella hyvä päätös, sillä pentu oppi todella nopeasti, että ihmisvilinässäkin minä olen se, jota kannattaa kuunnella ja seurata, eikä ollut lähdössä jokaisen vastaantulijan mukaan. Nyt pennun kasvettua, olen lieventänyt tätä sääntöä sen verran, että kysyttäessä koiraa saa tulla paijaamaan, vaikka sillä olisi liivit päällä. Nyt Hermanni ottaakin tällaiset ihmiset rauhallisesti vastaan, antaa tyytyväisenä paijata itseään hetken ja sen jälkeen kääntyy puoleeni, jolloin teen ystävällisesti selväksi, että nyt tutustuminen riittää.

Ympäristöopin ohessa rakentuu pennun ja itseni välinen suhde melko automaattisesti. Kun tilanteet ottaa ajatuksella ja pitäytyy keskittyneenä koiraan, alkaa se kuuluisa yhteinen kupla muodostua, jota on sitten helppo pitää yllä jatkossakin, kun se on pentuiässä opittu. Toki nyt koiran kasvaessa ja erityisesti hormonien alkaessa hyrrätä, on tuo kupla välillä koetuksella, mutta pikkupentuna tehty vakaa pohjatyö tekee sen uudelleen löytymisen helpommaksi.

Kevään aikana olemme myös aloittaneet pohjatyön jälkityöskentelylle. Aloitan koiran lajikouluttamisen aina jäljeltä (jotkut minua huomattavasti viisaammat ovat sanoneet fiksuksi strategiaksi, itselleni tämä on muodostunut tavaksi ehkä lähinnä onnekkaan sattuman kautta, mutta tämä on sitten toinen jutun aihe). Edellisen koirani koulutin alun perin perinteisellä ”makkarajäljellä”, mutta senkin kanssa vaihdoin tekniikkaa myöhemmin, kun siirryttiin tunnistusetsintäharjoituksiin ja aloitettiin koulutus periaatteessa alusta. Hermannin kanssa aloitan esineilmaisusta, jolloin rakennan lopulta jäljen takaperin ketjuttaen (taas ihan oma aiheensa). Muitakin tapoja on, kaikissa omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta tällä hetkellä pitäydyn tässä menetelmässä. Oli koulutustapa mikä tahansa, tärkeää mielestäni, etenkin pennun kanssa, jota opettelen vasta tuntemaan, on joustavuus. Jos jokin menetelmä alkaa tökkiä, pistetään mietintämyssy päähän ja ajatuksella rakennetaan koulutusohjelmaa uuteen suuntaan.Tässä onkin tämän kirjoitukseni yksi pääpointti: teen jo pennun kanssa kaiken ajatuksella, aina ja kaikkialla. Johtonuorana on se, miten haluan kunkin toiminnon palvelevan meitä, kun koira on aikuinen (ja painaa noin 40 kg, jos merkit pitävät paikkansa). Kaikkea pentuna oppimaansa, koira pyrkii käyttämään myös aikuisena. Tämä voi olla joko huono asia, jos se johtaa epäjohdonmukaisuuteen ohjaajan puolelta, tai sitä voi erinomaisesti hyödyntää niin yleisesti koiran sosiaalistamisessa kuin jonkin teknisen asian opettamisessa. Samasta syystä pentuaika on mielestäni melkoisen uuvuttavaa, koska mietin aina, mitä koira mistäkin asiasta/tilanteesta oppii ja miten se voi heijastua tulevaisuuteen. Totta kai koiraa voi aina uudelleenkouluttaa, mutta silloin mennään mielestäni takapuoli edellä puuhun. Tähän ydinasiaan päätän tällä kertaa. Meitä voi seurata myös blogissa https://guardacaccia.wordpress.com/.
Esineilmaisun alkeita- video:
https://www.youtube.com/watch?v=OlECGvO_PV0
