Minusta tulee isona pelastuskoira

Teksti: Susanna Laajava

Nimeni on Tedi (Cinnaberry’s Midnight Express) ja olen rodultani sileäkarvainen collie. Olen syntynyt 2. helmikuuta 2019, ja tämä on pikku tarina ensimmäisestä vuodestani pelastuskoirakokelaana ja kaikesta siitä mitä olen omistajalleni ehtinyt tämän vuoden aikana opettaa. 

Omistajani aloitti pelastuskoiraharrastuksen Espoon pelastuskoirissa vuonna 2017 ja on sen jälkeen päässyt tutustumaan moniin mielenkiintoisiin asioihin, ja oppinut taitoja, joita ei nykymaailmassa enää niinkään pääse harjoittelemaan.

Ensinnäkin – omistajani on opetellut käyttämään kompassia ja karttaa ja suunnistamaan metsissä ilman teknisiä apuvälineitä, etsimään kadonneita henkilöitä osana Vapaaehtoisen pelastuspalvelun eli VAPEPAn organisaatiota, viestimään radiopuhelimella, antamaan ensiapua ja tietenkin toimimaan tärkeässä roolissa osana pelastuskoiria kouluttavien sitoutuneiden ja osaavien ihmisten joukkoa eli osallistumaan meidän pelastuskoirakokelaiden – ja myös jo valmiiden hälytysryhmässä toimivien pelastuskoirien koulutukseen.


Tässä kuvassa olen 4 kk ikäinen ja treenaan jo aktiivisesti Espoon pelastuskoirissa.
Kuva: Satu Nuutinen.

Pelastuskoiraharrastus vie helposti mennessään ei pelkästään pikkusormea vaan ihan koko käden – tai siis minun tapauksessani tassun tai tassut. Yhä useammin omistajani istuu vesisateessa kuusen alla piilossa tai hytisee raunioilla johonkin ahtaaseen maanalaiseen rakoon ryömineenä ja odottaa koiraa pelastamaan. Sillä aikaa minä yleensä odottelen omaa treenivuoroani lokoisasti autossa nukkuen. Sen lisäksi että normaaleissa viikkotreeneissä hujahtaa helposti neljäkin tuntia ja ajomatkat päälle, pitää treenata myös koulutusryhmän ulkopuolella, ja osallistua aktiivisesti kaiken toiminnan mahdollistavaan talkootyöhön. Espoon pelastuskoirat järjestää myös pelastuskoirakokeita, joihin tarvitaan runsaasti vapaaehtoisia eri rooleihin. Tärkeää työtä tämäkin, sillä viranomaisten käyttöönottotarkastukseen ja oikeisiin henkilöetsintätehtäviin pääsevät meistä vain parhaat ja tarkkaan testatut yksilöt. Pelastuskoiraksi kouluttautuminen onkin pitkäjänteistä puuhaa ja kestää yleensä useita vuosia. 

No mitä sitten koiran pitää osata? Meitä on toiminnassa mukana todella monen eri rotuisia, joten ihan tärkeintä on tietenkin se, että koiralla on hyvä hermorakenne ja se on sosiaalinen. Niin ja tietysti se, että koira motivoituu tähän tekemiseen, sillä treenaaminen on hankalaa, jos koiraa kiinnostaa enemmän esim. riistan perässä juoksentelu, kuin kadonneiden henkilöiden etsiminen. Minäkin olen välillä vilkuillut pupujen perään, mutta etsiminen on kuitenkin vienyt voiton, enkä ole jättänyt treeniä kesken viehkon rusakon loikkimisen vuoksi.

Mun ihka ensimmäiset pelastuskoiratreenit oli 15.4.2019 jolloin olin 10 viikon ikäinen. Koulutus alkaa sosiaalistamisesta eli aluksi treenit olivat hyvin lyhyitä ja koostuivat lähinnä siitä, että sain paljon namia ja kauheasti kehuja ihan vain siitä, kun vaivauduin paikalle. Kontakti oli yksi treenikauden pääteemoista sillä ilman kontaktia ei koiran kanssa voi työskennellä. Sitä treenattiin siis paljon. Samoin keskittymistä. Se oli aluksi tosi hankalaa kun paikalla oli muitakin ihania pentuja – etenkin mun omistajan piti tsempata aika lailla että pystyi keskittymään. Sitten me treenattiin myös mielentilaa – välillä mun omistajan mielentila oli parempi, välillä huonompi, mutta yleensä treenien päätteeksi se oli paremmalla tuulella, joten mun mielestä tämän asian harjoittelu onnistui hyvin. Sellaistakin tärkeää taitoa kuin vireen hallintaa me opeteltiin paljon. Välillä mun piti siis olla aktiivisempi ja välillä rauhallisempi riippuen vähän siitä mitä tehtävää oltiin ratkomassa. Mun virettä voi nostaa lelulla ja rauhoitun namilla – kiva että totakin saa treenata – siis leikkimistä ja syömistä.

Saan namia, kun muistan keskittyä.
Kuva: Satu Nuutinen

Pikku hiljaa treeneissä olevat kivat ihmiset alkoi mennä piiloon hankalampiin ja hankalampiin paikkoihin ja jouduin vähän näkemään vaivaa, että löysin ne piiloutuneet maalihenkilöt ja niiden namit ja sain niitä kehuja. Hoksasin homman aika nopeasti ja samalla omistajan on tarkoitus oppia lukemaan koiraansa eli minua ja huomata milloin tarvitsen jelppiä esim. hajujen kulkeutumisen suhteen. Sääolosuhteet vaikuttavat nääs aika ratkaisevasti siihen minne se haju sinkoutuu ja ohjaajan pitää osata ohjata koiraa oikeaan suuntaan jos koira ei vielä itse keksi mistä haju tulee. Kokeneet koirat yleensä osaa tän jo, mutta mä vielä harjoittelen ja saatan välillä nuuskia ihan vastakkaisella suunnalla kuin mistä se maalihenkilö sitten lopulta löytyy. Tärkeintä onkin ihan vain mahdollisimman monipuolinen harjoittelu, sillä tässäkin lajissa harjoittelu tekee mestarin. Yleensä olen ratkaissut eteen tulevat pulmat hyvin ja tärkeä taito tuolle omistajalle onkin olla myös liikaa puuttumatta mun työskentelyyn. 

Tässä käytän ilmavainua apuna kadonneen henkilön löytämiseen.
Kuva: Aino Vakkilainen

Pelastuskoiran tulee hallita kaksi erilaista etsintätekniikkaa eli maavainu ja ilmavainu. Maavainu on sitä kun mennään nenä kiinni maassa ja sitä harjoitellaan jälkitreeneissä. Ilmavainulla etsitään yleensä metsässä, taajamassa ja raunioilla, tosin me koirat käytetään kyllä meidän kaikkia aisteja aina vähän sen mukaan mitä taitoa just silloin tarvitaan. Koulutus painottuu kuitenkin päälajeihin hakuun (ilmavainu) ja jälkeen (maavainu), koska nämä on ne jotka pitää kokeissa osata jos meinaa oikeaksi pelastuskoiraksi. 

Tässä treenaan jälkeä eli maavainua.

Lisäksi koiran pitää olla koiranohjaajan hallinnassa eli totella sitä omistajaa, eikä voi kesken kaiken lähteä huitelemaan omiaan, vaan pitää oikeasti työskennellä. No työstä pitää tietenkin saada palkkaa, joten tärkeää on myös keksiä mikä sitä omaa koiraa motivoi. Mä olen silleen helppo, että mulle kelpaa namit ja lelut ja kehuistakin tykkään eli sosiaalinen palkka toimii myös. Paras palkka motivoituneelle koiralle on tietenkin se, kun tekee löydön, eli taitojen karttuessa koira palkkautuu ihan siitäkin kun pääsee työskentelemään ja saa onnistumisia, silloin ne namit jää pienempään rooliin. Mä aion pitkittää tätä prosessia niin että saan mahdollisimman pitkään niitä nameja, koska omistaja säästää mulle aina parhaat herkut treeneihin, eli en koskaan millään tahtoisi treeneistä lähteä kun siellä on niin kivaa ja maukkaat eväät.

Tänä vuonna mulla kävi tuuri koska pääsin heti rokotukset saatuani aloittamaan Espoon pelastuskoirien varta vasten ’pentupelastajille’ suunnatussa ryhmässä. Ryhmän kouluttajina toimivat kokeneet pitkän linjan pelastuskoiraharrastajat Manti Rekonen ja Ressu Stenbäck. Ne osaa kouluttaa myös rullakoiria eli tästä päästäänkin jälleen yhteen tosi tärkeään taitoon joka pitää pelastuskoirille myös kouluttaa. 

Kun koira tekee löydön sen pitää jotenkin kertoa siitä niin että kaikki pelastajat tietää saapua oikeaan paikkaan. Tätä sanotaan ilmaisuksi ja tapoja on erilaisia. Suurin osa koirista on haukkuilmaisevia eli ne haukkuu kun kadonnut henkilö löytyy. Toiseksi eniten on rullailmaisevia eli koiran kaulapannassa roikkuu rulla jonka koira ottaa suuhun löydettyään kadonneen ja tuo sen koiranohjaajalle joka tietää silloin, että koira on tehnyt löydön. Sen jälkeen koira kytketään liinaan eli sellaiseen pitkään naruun ja koira johdattaa ohjaajansa kadonneen luokse. Kolmas ilmaisun muoto on kertova eli se tarkoittaa sitä, että koiralla on oma tapa kertoa löydöstä, jonka omistaja tietää. 

Olen tehnyt löydön ja ilmaisen sen haukkumalla. Ikää minulla on tässä kuvassa 8 kuukautta.
Kuva: Aino Vakkilainen

Itse opettelen haukkuilmaisua. Aluksi tuntui vähän oudolta haukkua niille kivoille ihmisille jotka antaa mulle namia ja kehuu, mutta ymmärsin sitten että ne just haluu sitä, niin mikäs siinä sitten. Nyt mä haukun jo ihan reippaasti ja treenataan haukun kestoa, sillä valmiin pelastuskoiran pitää jaksaa haukkua niin pitkään että apu ehtii paikalle. Metsässä haukku kantautuu pitkälle ja kertoo etsijöille mistä suunnasta kadonnut on löytynyt. Me koirathan ollaan nopeampia liikkumaan kuin ihmiset, joten aika paljon pitää myös treenata tota mun omistajaa, että se hoksais kaiken missä olen taitava. Välillä merkkaan ihan selvästi hajun ja omistaja vaan jatkaa matkaa kun ei hoksaa, siksi koiranohjaajan tärkeä taito onkin koko ajan olla valppaana ja muistaa ’TYD eli Trust Your Dog’ eli luota koiraan. Sitä noi kouluttajat hoki munkin omistajalle melkein joka treeneissä. Me koirat kyllä opitaan nää jutut yleensä paljon nopeammin kuin nuo meidän omistajat, mutta kyse on kuitenkin yhteistyöstä ja on tuo omistajakin mua aina välillä pystynyt vähän jelppimään.

Jotta mun taidot tulevana pelastuskoirana karttuis, treenataan omistajan kanssa myös Espoon pelastuskoirien ulkopuolella. Jälkitreenien (joissa opettelen taitavaksi maavainun käyttäjäksi) lisäksi treenaamme tokoa (tottelevaisuuskoulutus eli sitä hallintaa) ja agilityä josta haetaan pelastuskoiralle tärkeää ’irtoamista’ eli pelastuskoiran pitää osata työskennellä itsenäisesti ja koiranohjaajan on pystyttävä ’kauko-ohjaamaan’ koiraa eli tarvittaessa esim. raunioilla lähettämään koira yksin tutkimaan tiettyjä alueita.  Tämäkin on tärkeä taito, sillä me koirat ollaan paljon ketterämpiä ja voidaan mennä paikkoihin joihin ihmiset ei esim. sortumavaaran vuoksi voi tulla ja joissa voi kuitenkin olla ihmisiä pulassa. Mä olin aluksi treeneissä ihan omistajan nilkassa kiinni, mutta nykyään irtoan jo paremmin ja työskentelen itsenäisemmin. 

Pelastuskoiran on hyvä olla ketterä ja rohkea.
Kuva: Aino Vakkilainen

Viime vuonna Espoon pelastuskoirissa treenattiin myös lumietsintää. Sitä olis kiva päästä kokeilemaan nyt talvella, sillä vaikka treeniryhmä onkin tauolla, treenaavat vapaaehtoiset ryhmät aktiivisesti vuoden ympäri ja kartuttavat taitojaan talvikauden aikana esim. rakennusetsinnässä tai taajamaetsinnässä. Rauniradalle ei turvallisuussyistä voi talvella mennä treenaamaan.

Nyt mulla on ikää 10 kuukautta ja oon tosi innostunut tästä pelastuskoirajutusta. Meitä sileäkarvaisia collieita eli ’nahkoja’ on useita pelastuskoirapuolella, esim. Kotkan pelastuskoirayhdistys ry:ssä jossa treenaa myös mun sisko Mineola. Tietääkseni olen kuitenkin ainoa rotuni edustaja ESPY:ssä. Mun suvussa on paljon pelastuskoiria, joten omistajalla on odotukset korkealla ja mahtavinta sen mielestä on se, että olen aina tosi motivoitunut työskentelemään ja iloisena heilutan häntää. Tämä(kin) on kuitenkin laji johon ei voi pakottaa ja koska harrastus vie oikeastaan kaiken vapaa-ajan pitää tekemisen olla kivaa niin koiralle kuin omistajallekin. Silloin kun omistajani kävi aikanaan tutustumiskurssilla sille sanottiin, että se huomaa kyllä nopeasti onko tämä oma laji vai ei, ja kyllä se on silti ainakin vielä toistaiseksi jaksanut rämpiä kuravellissä ja hytistä kylmissään piiloissa, hätyytellä kesäaikaan hyönteisiä tai paeta käärmeitä, ja motivoihan se tietenkin valtavasti kun saa työskennellä näin loistavan koirakaverin kanssa, niitä parhaita osaavia, taidokkaita ja mukavia treenikavereita unohtamatta.


Pelastuskoiran kouluttaminen vaatii ison joukon sitoutuneita ja osaavia ihmisiä, yksin ei voi treenata. Kuvassa mun sisko Mineola joka treenaa Kotkan pelastuskoirat ry:ssä ja vieraili meidän treeneissä kesällä. Vierailut ovat tärkeitä sillä ne mahdollistavat treenaamisen vieraassa ympäristössä koiralle tuntemattomien maalimiesten kanssa.
Kuva: Susanna Laajava

Jos sinuakin kiinnostaa pelastuskoiraharrastus, tule ihmeessä mukaan ja houkuttele omistajasikin. Sillä aikaa kun omistajasi väsyttää itsensä metsässä rämpimällä, saat nauttia lokoisista päiväunista autossa. Taitojen karttuessa selviät etsintätehtävistä muutamassa minuutissa ja suorituksista tulee tietenkin isot kehut ja paljon nameja. Ei pöllömpää siis. 

Yhteistyöllä päästään parhaisiin tuloksiin. Kuvassa omistajani Susanna Laajava ja minä.
Kuva: Aino Vakkilainen