Digihaukku

Teksti: Susanna Laajava

Hei vaan kaikille. Olen siis sileäkarvainen collie uros Tedi ja ikää minulla on tätä tekstiä kirjoitettaessa vuosi ja 10 kuukautta. Siitä onkin vierähtänyt kokonainen vuosi kun viimeksi kirjoitin kuulumisiani, joten aika päivittää tilanne. Tavoite elää edelleen vahvana, eli minusta tulee isona pelastuskoira.

Tää vuosi on ollut siitä mielenkiintoinen, että ensin treenit ei päässeet ollenkaan alkamaan, oli kaikenlaisia rajoituksia ja jopa kieltoja, ja lopulta päästiin treenaamaan lähinnä ulkona pienissä ryhmissä ja silloinkin erityisiä tiukennettuja ohjeistuksia noudattaen. Ohjaajilla oli mm. laput naaman edessä (ei ne mun mielestä niin kauhean rumia oo, mutta menee se toki noinkin) ja samaan piiloon sai mennä vain yksi ja sama henkilö koko treenin ajan. Lisäksi ihmisten piti olla tosi etäällä toisistaan, me koirat saatiin onneksi edelleen olla lähikontaktissa, eihän se kadonneen etsiminen olis muuten edes onnistunutkaan.

Mitä sitten tapahtuu toisena vuonna kohti tulevan pelastuskoiran uraa? Ei oikeastaan mitään ihmeellistä, sanoisin että ’toistoa ja toistoa vaan’, eli perustaitoja vahvistetaan ja etsintää hiljalleen vaikeutetaan ja samanaikaisesti haetaan myös pidempää kestoa ja katsotaan selviänkö jos etsintä kestääkin pidempään, piilot on vaikeampia ja tyhjiä alueita on enemmän.

Paljon siis treenataan motivaatiota. Kaikkihan tietää, että työskentely on tosi kivaa ja hauskaa jos jokaisesta pienestä onnistumisesta saa kehuja ja palkkaa, mutta miten käy jos ei löydykään mitään, kukaan ei oo kehumassa, eikä maalimies antamassa herkkuja? No tavoite olis tietty se, ettei lannistuta vaan jatketaan entistä sitkeämmin. Ja arvatkaas mitä, on oikeasti paljon vaikeampaa sille koiran ohjaajalle, kun alue onkin tyhjä eli sieltä ei löydy mitään – sen pitää ihan hirveästi luottaa siihen, että on tehty hyvä etsintäsuunnitelma, alue on etsitty huolellisesti ja siten, että koiralla on ollut mahdollisuus päästä hajulle (tää on sitä korkeempaa matematiikkaa siis, että mistä tuulee ja miten hajut kulkee, ja näähän sit vaihtelee sen mukaan ollaanko sisätiloissa tai ulkona, minkälaiset ympäristöolosuhteet on jne. jne.) ja tietty, että koira on ollut motivoitunut etsimään ja löytämään. Kyllähän meillä koirilla nenä käy monestakin syystä, mutta ollaanko aina just ihmisen hajulla, se onkin se juttu. Toisena vuonna treenattiin siis paljon koiranlukutaitoa eli mun ohjaaja opettelee lukemaan just mua, siis kun jokainen koira on vähän erilainen niin se lukemaan opettelu on sellaista yksilöllistä.

Mulle tuli kesällä myös eräänlainen teinikausi, joka ilmeni siten, että oli pakko koko ajan nostaa jalkaa treeneissä eli siis merkkailla. No, se oli kai vähän ärsyttävää, kun sellaista ilmaisua ei yleensä käytetä, eikä mun ohjaaja ollut aina ihan varma teenkö mä ollenkaan töitä, mutta kyllä mä tein eli sellainen multitasking onnistuu hyvin. Tää on siis tavallaan sitä hajuerottelua ja kyllähän mä toki tiedän miltä tytöt tuoksuu ja nuo maalimiehet, noh, haisee.

Tää treenaaminen on paljon sellaista yhdessä kasvamista ja monipuolisesti taitojen kehittämistä. Ja kun ei kerran saatu koronan vuoksi treenata niin paljon ja usein porukassa, niin treenattiin sitten vähän enemmän kahdestaan metsässä. Mun taidot jäljestämisessä on kehittyneet paljon ja jaksan keskittyä jo hyvin entistä vaikeampaan ja pidempään vanhempaan jälkeen. Mulla ilmavainu on todella vahva, joten teetin ohjaajalleni vähän lisähaasteita kun se ei voinutkaan merkitä jälkeä maastoon vaan mentiin ihan kartan avulla. Haluttiin siis tietenkin, että etsin nimenomaan sitä jälkeä, enkä niitä puissa roikkuvia ihmisen hajuisia jälkimerkkejä. Välillä mun ohjaaja ajattel,i että ollaan ihan jossain muualla kuin jäljen päällä, mutta arvatkaas kuka nosti kepit ja jälkiesineet taitavasti noista (epä)luuloista huolimatta? Mun ohjaajan mielestä me koirat ollaan tosi ihmeellisiä ja se ei lakkaa hämmästelemästä miten nopeasti me opitaan asioita ja osataan yhdistellä erilaisia palasia toisiinsa. Kerran treeneissä ohjaajat mietti leikkimielisesti, että ne vaihtais rooleja meidän koirien kanssa, mut sit ne joutui toteamaan ettei ne pärjäis, ja onhan se noiden ihmisten kuono aika vaatimatonkin.

No, päästiin me onneksi ihan tavallisiinkin treeneihin ja nyt, kun alan olla jo aika osaava ja taitava, niin mulle yritettiin laittaa kaikenlaisia hankalampia pähkinöitä purtavaksi. Kyllähän mä vähän ihmettelin, että miksi joku haluaa esimerkiksi mennä päiväunille hyllykön päälle, mutta pelastuskoirakokelaan on tehtävä työnsä ja pelastettava oli tilanne mikä hyvänsä. Paljon treenattiin siis ilmaisun kohdentamista eli mulle laitettiin piiloja ylös ja alas ja myös tarkentamista harjoiteltiin eli olikin sellaisia vähähajuisempia piiloja ja piti aika tarkasti miettiä ja työskennellä, että löytyi se vahvin haju ja sitä kautta pystyin ilmaisemaan maalimiehen sijainnin tarkasti vaikken päässytkään aina enää maalimiehen luokse eli umpipiilotkin tulivat treeniin mukaan.

Pelastuskoiraa ei saa hämätä myöskään mitkään valehajut eli häiriöitäkin on alkanut treeneissä olla enemmän ja enemmän. Häiriöhaju tarkoittaa siis sitä, että etsintäalueelle on piilotettu esim. ruokaa tai vaatteita ja mun pitää osata tietää, että ihmistä etsitään eli niitä häiriöitä ei tule ilmaista ellei sitten olla jäljellä jossa pitää ilmaista kaikki mitä sieltä löytyy. Todellisessa etsinnässä se kadonnut henkilö on saattanut tiputtaa jonkun esineen ja se voi olla merkittävä löytö, joka auttaa etsittävän paikallistamisessa ja etsintöjen kohdistamisessa.  Eli näitä taitoja pitää osata myös vähän soveltaa tilanteen mukaan. Esineilmaisu on sellaista, mitä treenataan oikeastaan aina, eli mamma kehuu mua esimerkiksi, kun huomioin lenkillä jos maastossa on jotain mielenkiintoista, jossa on ihmisen hajua. Viime aikoina jopa metsästäkin on löytynyt noita kasvomaskeja ja kun mä näytän ne mammalle, niin sen on helpompi korjata ne sieltä talteen ja viedä roskiin. Välillä kummastuttaa miten ihmiset on niin huolimattomia ja niiltä katoaa niin paljon tavaraa, mutta onhan se toisaalta ihan hyvää treeniä kuitenkin.

Tie pelastuskoiraksi on pitkä, mielenkiintoinen ja vaatii paljon työtä. Ei me vielä tiedetä onko meistä siihen, mutta luotetaan prosessiin eli treenataan ahkerasti ja ensi vuonna päästään toivottavasti jo testaamaan meidän osaamista pelastuskoirakokeisiinkin. Jos tätä haluaisi jotenkin kiteyttää, niin pelastuskoirakko treenaa oikeastaan aina ja kaikkialla. Ei voi tietää, mitä oikeassa etsinnässä tulee vastaan, joten koira on hyvä totuttaa oikeastaan ihan kaikkeen mahdolliseen perustaitojen kouluttamisen lisäksi. Tänä vuonna keskityttiin myös paljon ketteryyteen ja erilaisia alustojakin on edelleen vahvistettu, vaikkei mulla niiden kanssa mitään varsinaisia ongelmia ole ollutkaan. Pentuna en oikein tykännyt metalliritiläportaista, mutta nykyään nekään ei enää haittaa ja jos esim. etsittävässä rakennuksessa vois olla jotain mun käpälille vaarallista, niin ne suojataan aina tossuilla. Lisäksi tietenkin treenataan hallintaa aina ja kaikkialla. Pienen teinipojan on välillä vaikea keskittyä, etenkin kun olen tosi sosiaalinen ja utelias, mutta tässäkin on paljon edistymistä tapahtunut. Myös mun ohjaaja jaksaa jo aika hyvin keskittyä eli tässäkin on päästy eteenpäin.

Tästä vuodesta jäi kaikesta huolimatta hyvät fiilikset. Ollaan treenattu ja opittu paljon. Toki mitä enemmän oppii sitä enemmän tuntuu siltä, että vielä enemmän pitäisi osata. Me kaivataan meidän ryhmää ja yhdessä tekemistä, sillä parasta tässä harrastuksessa on se osaava porukka, joka puhaltaa yhteen hiileen ja ponnistelee pyyteettömästi yhteisen tavoitteen eteen. Ensi vuodelle toivomme kaikille paljon monipuolisia treenejä, yhdessä onnistumista ja itsensä ylittämistä. Kiitokset ihan jokaiselle joka on meidän matkassa mukana. 🙂

Teksti: Hanna Jääskeläinen

Pimentyneessä illassa helmikuun lopulla (25.2.) joukko ihmisiä etsi hämmentyneinä reittiä Espoon keskuksen väestösuojan koulutustilaan.

Miten itse päädyin tuonne maan alle vaeltamaan; Olin viime kesänä päässyt ystävän kautta mukaan muutamiin rauniotreeneihin sekä vierailijana että tuuraamaan poissaolijoita, ja myös oman koiran rotuyhdistys järjesti lajiin tutustumiskäynnin raunioilla. Näistä treeneistä jäi kipinä siitä olisiko tästä omaksi lajiksi, ja päädyin laittamaan viestiä ESPY:lle kiinnostuksestani ja ilmoittautumaan tutustumiskurssille.

Kun ensimmäisen koulutusillan tekniset ongelmat oli ratkottu ja kuivat istumapaikat oli löydetty, käytiin Gabi Stubbin ja Päivi Ikosen johdolla reippaasti läpi perusinfoa Pelastuskoiratoiminnasta. Muutamia kysymyksiäkin yleisöstä uskallettiin ilmoille heittää – tosin kurssilla mainittuihin vaatimuksiin pelastuskoiraharrastuksen yhteistyötaidoista viitaten muiden kuin kouluttajien KVG-tyyliset kommentit olisi ehkä voinut pitää oman päänsä sisällä. 😉 

Kouluttautumassa tuntui kysymyksistä päätellen olevan ryhmä jonka perustiedot pelastuskoiraharrastuksesta olivat hyvin vaihtelevalla tasolla, mikä olikin ehkä oletus ja myös hyvä peruste sille, että asioita käytiin läpi ”nollasta lähtien”. Vaikka itselläkin oli jonkin verran pohjatietoa toiminnasta ystävän kautta, uuttakin asiaa löytyi kyllä. Esimerkkinä se lohduttava tieto että ESPY:n päätarkoitus ei ole se, että jokaisesta tulee hälykoirakko, vaan pelastuskoiratoimintaa voi ”ihan vaan harrastaa”. Sitä totuutta kuinka paljon aikaa tämä harrastus vie per treenikerta ei todellakaan kaunisteltu ja hyvä niin. Toisaalta mietin itsekseni että eiköhän tilanne monessa koiraharrastuksessa ole sama. Toki vaikkapa agilityvuoro hallissa on tiukkaan mitoitettu ajallisesti, mutta menestyäkseen lajissa pitää koirakosta riippuen tehdä asioita myös hallivuorojen ulkopuolella. 

Ensimmäisellä koulutuskerralla opimme organisaatioista joihin ESPYllä on kytköksiä, esim. Uudenmaan Pelastusliitosta ja Suomen Pelastuskoiraliitosta. Opimme myös että ESPY on Suomen suurin pelastusyhdistys 199 hengen jäsenmäärällä. Päivi ja Gabi avasivat myös Vapepan toimintaa (Espoon alueella useita eri järjestöjä mukana esim. Martat, suunnistajia, SPR jne.) ja yhteistyötä poliisin kanssa.

Toisella kerralla opetukseen kuului infoa hälytysryhmän toiminnasta sekä ESPYn lajien läpikäynti, eli rauniot, haku ja jälki. Näistä kaikista kävimme perusteita ja kokeiden sisältöä läpi. Useampikin henkilö kyseli olisiko mahdollista käydä useissa eri lajien treeneissä, mutta kokeneet opettajamme perustelivat hyvin miksi on viisasta keskittyä ainakin aluksi yhteen lajiin.  

Koronavuosi toi valitettavasti tullessaan sen, ettei tutustumiskurssin päätteeksi suunniteltua tositoimipäivää järjestetty lainkaan. Niinpä kahden teoriakerran jälkeen haettiin itselle sopivalta tuntuvaan treeniryhmään. Itselle paikka irtosi sunnuntain iltapäiväryhmään raunioille. Pelkäsin vielä paikkaa hakiessani kuinka pääsen osallistumaan, mutta jos jotain positiivista voi sanoa koronan aiheuttamasta lomautuksesta perheessä, niin auto on ollut käytettävissä paremmin koiraharrastuksiin. Pääsin siis kauden aikana tosi hyvin osallistumaan, vain muutamat treenit jäi väliin ja muutaman kerran pääsimme sitten vierailemaan toiseen raunioryhmään.

Isokokoisen ja nuoren koiran kanssa on ollut tärkeää ”saada kilometrejä” alle erilaisen perustreenin merkeissä. Treeniryhmän hyvin erilaisten koirien kanssa harjoitellessa on ollut mielenkiintoista havaita kuinka erilaisia haasteita voi olla koiran luonteesta ja koosta riippuen. Oma nuori koira on kaivannut tsemppiä ja kannustusta, tosin samalla on pitänyt ensin ohjaajan oppia, että edes muistaa/tajuaa tsempata, kannustaa ja auttaa koiraa. Esimerkkinä vaikkapa se, että meillä oli alkuun super-jännä “kanaparru”, mutta nyt sitä voi ohimennen käydä rallattelemassa… Vain ”koska mä mami osaan tän, huomaatko!!!”

Joillekin koiran koko voi aiheuttaa haastetta ja joillekin taas koiran vauhti omaan nopeuteen verrattuna. Hallinta on meillä alun jälkeen mennyt vähän takapakkia, kun koira huomasi kuinka mahtavaa on päästä raunioradalle… Tämä on ehdottomasti kehityskohde jatkossakin, ja jos pitäisi nimetä joku henkilökohtaisesti vaikea asia rauniotreeneissä se olisi balanssin löytäminen hallinnan ja koiran etsinnän kanssa.

Välillä helteisenkin kesän käännyttyä syksyyn oli aika kaivaa sade-/kura-asuja ja lämmintä vaatetta treeneihin. Pakko todeta että raunioharrastus ei todellakaan ole hienohelmojen laji. Kuraa ja likaa ja hikeä ja kypärän litistämät hiukset, kesällä sisiliskoja, hämähäkkejä ja pahimmillaan käärmeitä, tosin jälkimmäisiin en itse onneksi ole vielä törmännyt. Monesti sitä on lähtenyt ajamaan kotiin likaisena väsyneen ja onnellisen koiran kanssa. Vaikka itseäkin on väsyttänyt treenien jälkeen, on samalla ollut motivoitunut siitä, mitä uutta on taas tullut opittua. Meillä on ryhmässä mahtavat kouluttajat ja monipuoliset treenit – tylsää ei ole ollut ja loppupalavereiden keskusteluissa on löytynyt kaikille onnistumisia ja lisää harjoitusta kaipaavia asioita sekä pohdittavaa juuri siitä omasta suorituksesta.  

Kesän aikana tuli myös opittua, ettei oma koira hauku noin vaan (useampi kouluttajakin yritti!) ja niinpä loppukesästä tein päätöksen, etten edes lähde yrittämään soveltuvuuskoetta ennenkuin ilmaisu on kunnossa. Talven treenitauon aikana on tarkoitus työstää haukkumista niin, että keväällä pääsisi sitä soveltamaan ja siirtämään raunioilla ilmaisuun. Haukkuilmaisu on aiheuttanut monia keskusteluja ja mielipiteitä, mutta mielestäni on tärkeää pohtia millainen koira itsellä on, ja jos haukku ei tule helposti niin miettiä vähän, miten sitä rakentaa juuri itselle ja omalle koiralle sopivalla tavalla. Ja kun omassa ryhmässä on ollut useampia meitä uusia koiranohjaajia, kouluttajat olivat ajatelleet, että ensin rakennetaan hyvää pohjaa lajiin ja saadaan niitä kilometrejä, harjoitellaan erilaisia piilotyyppejä sekä kasvatetaan koirien itsevarmuutta. Kun pohja alkaa olemaan perustettuna voi alkaa miettimään ilmaisua. 

Sunnuntaina 11.10. oli ryhmän viimeiset rauniotreenit radalla. Aurinkoisena alkanut iltapäivän keli päättyi alkuillan syksyn koleuteen. Loppupalaverissa käytiin totutusti läpi päivän treenit, mutta lisäksi tällä kertaa myös vähän meidän uusien koirakoiden kehityskaarta. Todettiin, että jokainen koirakko oli kauden aikana kehittynyt selkeästi, kukin koira erilailla; haasteita on ollut hallinnassa, itseluottamuksessa (sekä ohjaajan että koiran) ja toisaalta myös liiallisen innostuksen kanssa. Hyvin erilaisia haasteita siis! Jonkun koira on herkempi ja toisen koira kestää kovaakin ohjausta. Yhteistä oli kuitenkin että kaikki ovat kovasti ohjausta ja tsemppausta kaivanneet – niin ohjaajat kuin koiratkin! 

Ulkokauden jälkeen treenejä jatkettiin ensin rakennusetsinnällä kolmen treenikerran verran. Ensimmäisellä kerralla rakennuksilla kokemattomien koirien suurimpia haasteita, kummallisen ympäristön lisäksi, taisi olla TOSSUT! Kävelytyylit poikkesivat kovasti normaalista ja ohjaajilla oli naurussa pitelemistä. Suurin osa koirista kuitenkin unohti tossut, kun ymmärsi mitä oikein ollaan tekemässä. Hajut liikkui rakennuksessa ihan erilailla kuin raunioilla, löytyi niin pimeitä kummallisia käytäviä kuin toimistokäytäviä ja maalimiehet saattoivat lymyillä pimeissä nurkissa, kaapeissa tai vaikka korkeilla ikkunalaudoilla.

Monipuolisen kauden päätti juuri ennen korona-tiukennusten voimaantuloa kolme treenikertaa Ruduksen turvapuistossa. Jälleen oltiin aivan uudenlaisessa ympäristössä, mutta hienosti kokemattomimmatkin taas saivat juonesta kiinni mitä viileässä ulkoilmassa puuhattiin. Taas kerran hajut liikkuivat kummallisesti, oli maalimies sitten kontissa hyllyllä tai rekka-auton alla. Mielenkiintoista on ollut läpi kauden seurata eroja kokeneiden ja kokemattomien koirien (ja ohjaajien) välillä miten hajun lähde paikallistetaan.

Tästä on hyvä jatkaa ensi kaudella. Toivottavasti saadaan jatkaa samassa treeniryhmässä, jotta kehitys jatkuu tuttujen tyyppien kanssa. Loppukauden aikana muutaman kerran maalimieheksi raahattu puolisokin on vähän päässyt touhuun mukaan ja tavoite olisi saada uusi ESPYläinen perheeseen ensi kaudelle.

Teksti: Lea Mikkola
Kuva: Timo Jyllilä

Syksyn aikana pidin hallintakurssin, jossa pääasiallisena teemana oli koesuorituksia tukevan hallinnan rakentaminen. Kurssille osallistui viisi koirakkoa, joista aktiivisesti mukana oli aina vähintään kolme. Kurssi vaatikin sitoutumista, sillä kerran viikossa tapahtuvissa koulutuksissa ei pääse kovin pitkälle, jos ei ole valmis tekemään töitä myös välipäivinä ja jos kovin monta kurssikertaa jää välistä. Toisaalta kurssin oli tarkoituskin olla maltillinen osanottajamäärältään, jotta saatoin keskittyä jokaiseen koirakkoon riittävästi joka kerralla.

Kurssin tarkoitus oli tosiaan auttaa koirakoita kehittämään hallintaansa niin, että kokeissa hallintaosuus ei nouse esteeksi maastoon pääsylle. On kaikkien ajan ja resurssien tuhlausta, jos kokeisiin mennään ”kokeilemaan” keskeneräisen koiran kanssa, jolla esimerkiksi paikkamakuu ei ole varma, tai se kiihdyttyään ei pysty seuraamaan hallitusti, vaan sinkoilee sinne tänne. Kurssin pitämisessä oli tietysti sen verran oma lehmä ojassa, että oma koirani Hermanni on tällä hetkellä siinä koulutusvaiheessa, että seuraavaksi olisi tarkoitus osallistua peruskokeisiin. Haluan kuitenkin ensin vahvistaa hallintaa sellaiselle tasolle, että voin hyvällä omallatunnolla sanoa koiran oikeasti osaavan tarvittavat asiat, jotta emme vie keneltäkään osaavammalta koepaikkaa kokeilemalla onneamme. Jokainen puutteellisesta hallinnasta tullut hylsy koekirjassa on vakavan itsearvion paikka. ”Kyllä se kotona osaa” ei ole hyväksyttävä selitys sille, että koira lähti makuulta livohkaan. Puhumattakaan siitä, jos oli hyvin tiedossa, ettei koiran koulutustaso oikeasti ole riittävä ja testataan, jos vaikka tuurilla pääsisi hallintaosuudesta läpi. Kunnioitetaanhan siis kaikki kokeiden järjestäjiä sen verran, että huolehditaan osaamisestamme myös hallintapuolella.

Se paasauksesta. Kokoonnuimme syksyn aikana erilaisissa paikoissa, häiriöisestä taajamasta, enemmän tai vähemmän häiriöiseen metsäisempään maastoon. Pääosa osallistuvista koirista oli narttuja, kaikki eri rotua. Jokaisen ohjaajan tuli aluksi miettiä ja kertoa se oma suurin kehitysaihe, jota kurssilla oli tarkoitus lähteä hiomaan. Näin rajallisen ajan sisällä tapahtuvan kurssin aikana treenattavat asiat eivät voi olla liian laajoja tai moninaisia, jotta etenemismahdollisuudet pysyvät realistisina. Tiivistetysti yleisin ongelma oli yhteistyön puutteellisuus (koiran motivaatio muualla kuin ohjaajan kanssa työskentelyssä – häiriöherkkyys), sekä liiallinen kiihtyminen ja siihen liittyvä keskittymisen ja itsehillinnän häviäminen (koira karkaa tehtävälle). Kurssin aikana käytiin läpi koirien lukemista (kiihtymisen ja toisaalta rauhoittumisen tunnistaminen), omien eleiden ja toiminnan vaikutuksia koiraan, palkkaamisen ajoittamista ja suuntaa, sekä palkan laatua. Ainoan uroskoiran omistajana sain kivan bonuksen, kun yhdellä kurssille osallistuvista nartuista osui juoksut, joten saimme erinomaista harjoitusta juoksuhäiriössä.

Kaikkia näitä edellä mainittuja asioita käytiin läpi siinä asiayhteydessä, mikä kokeiden hallintaosuudessa voi tulla vastaan. Kävimme läpi rivissä odottamisen ja testaajan tervehtimisen, rivin ohituksen/siirtymän kytkettynä, koiran käsittelyn, irti seuraamisen ja paikkamakuun. Ensimmäisillä kerroilla näitä harjoiteltiin ilman mahdollisuutta päästä maastoon ja viimeisillä kerroilla harjoituksiin otettiin mukaan maalimies. Maalimies oli metsässä valmiina koiraa varten (siten, että koira tiedetysti haistoi henkilön läsnäolon), jolloin tämä toimi hallittuna häiriönä. Suurin osa koirista reagoikin maalimiehen läsnäoloon kiihtymällä, sillä niiden odotusarvo nousi huomattavasti verrattuna harjoitukseen, jossa ne eivät odota pääsevänsä maastoon etsintätyöhön. Koiran tason mukaisesti tässä työstettiin mielentilan hallintaa ja ohjaajat pääsivät konkreettisesti tulkitsemaan koiriensa tilan muutoksia. Tulkintani mukaan tämä on nimittäin ainakin osalla kompastuskivenä, jos hallintaa ei treenata tässä kontekstissa, jolloin harjoituksissa koira voi toimia esimerkillisesti, mutta koetilanteessa se karkaakin yllättäen käsistä. Koirat luovat eri tilanteisiin helposti voimakkaita odotusarvoja ja jos niitä ei huomioi harjoituksissa, saattaa koetilanteissa tulla ongelmia.

Jokainen koirakko pääsi kurssin aikana eteenpäin, vaikka täydellisiksi ei varmasti tullut kukaan. Yksi tarkoitukseni olikin herättää ihmisiä ajattelemaan omia harjoitustapojaan, jotta heillä olisi kurssin jälkeenkin keinoja jatkaa harjoittelua, vaikka kokeet eivät olisi vielä aivan ajankohtaisia. Paras palkinto kurssin vetäjänä oli yhden osallistujan ilmoitus kurssin jälkeen onnistuneesta koesuorituksesta ja kyseisen henkilön kokemus siitä, että kurssi oli tässä ollut merkityksellisessä osassa. Jatkoa ehkä seuraa ensi vuonna…

Toivotamme Hermannin kanssa hyvää joulun odotusta kaikille Espyläisille, muistetaan treenata jatkossakin (myös sitä hallintaa) ajatuksella!

Teksti ja kuvat: Merja Ruuskanen

Espoon Pelastuskoirat sai taas kutsun perinteiseen kaupunkiotteluun ja pikaisella huhuilulla saatiin kuin saatiinkin joukkue kokoon tämän vuoden tapahtumaan. Kyseessähän on ”leikkimielinen” joukkueottelu eri kaupunkien pelastuskoirakoiden kesken. Kaupunkiottelu järjestetään vuosittain Espoon, Helsingin, Vantaan, Lohjan ja Porvoon välillä. Tänä vuonna järjestelyvastuussa olivat Porvoon Palveluskoirat. 

Osallistumisvaatimuksena on koirille vähintään raunioiden peruskoe ja ohjaajille hyvä huumori. Joukkueeseen kuuluu kolme koirakkoa ja ryhmänjohtaja. Monipuolinen koiran osaamistaso on myös plussaa, koska ottelun eri rastit määrittelee järjestävä ryhmä – ne voivat olla aikalailla mitä vaan riippuen siitä, mitä järjestäjä nyt sattuu keksimäänkään sääntöjen ollessa kohtuullisen vapaat. Mutta reippaalla otteella niistä kyllä selviää. 

Tänä vuonna joukkueeseen saatiin mukaan Malin ja Batman, Ritva ja Tanhupallo sekä Emppu ja Hippa. Joukkueenjohtajana toimin minä, Merja. Aika hyvä koirakombo, kun mukana oli noutajaa ja paimenta.

Kaupunkiottelun kutsussa oli aloitusajaksi määritelty kello 16.00 ja sitä spekuloimme paikalle ajaessamme. Mietimme, että mahtaisko olla jonkinlaista pimeäetsintää luvassa? No, perillähän se sitten selviäisi… Saavuimme Porvooseen Kariniemen kurssikeskukseen ja ilmoittauidumme järjestäjille. Samalla selvisi, että tänä vuonna paikalla olikin vaan kolme joukkuetta, me, Helsinkiläiset sekä Vantaalaiset. Huraa! Varma mitalisija olisi tiedossa. Suoritusjärjestys arvottiin ja me saimme numeron kolme, eli olisimme viimeisenä ”radalla”. Emme joutuisikaan pimeään metsään vaan kaikki rastit olisivatkin kurssikeskuksen sisätiloissa. Muut kuin suorittava joukkue saisi odottaa ulkona vuoroaan ja suunnittelisi odottaessaan mahdollisen ”voittotanssin”, jonka esittäisi sitten tulosten selvittyä.

Helsinkiläiset aloittivat ja katosivat käytöstä poistetun kurssikeskuksen syövereihin. Me suunnittelimme voittotansimme ja kävimme vähän tutustumassa alueen ympäristöön. Mukava grillikatos löydettiinkin ja järjestäjät kertoivat että grilli olisi makkarasta kuumana kisan jälkeen. Kiva juttu!

Siinä reilu puolitoistatuntinen vierähti ja vihdoin oli meidän vuoromme siirtyä suorittamaan omat rastimme. Jännittyneenä seurasimme järjestäjiä kurssikeskuksen taakse lastauslaiturin kupeeseen. Siellä meitä odotti kisan tuomari. Hän kertoi meille illan arvosteluperusteet ja toimintaohjeet. Kaikkien koirakoiden olisi suoritettava vähintään kaksi rastia ja koirakkoa saisi vaihtaa tehtävässä, jos siltä tuntuisi. Vain parhaimman koiran suoritus merkattaisiin aina pisteisiin, mutta kaikki saisivat yrittää jos vain aika riittäisi. Ryhmänjohtaja määrittelisi suorittavan koirakon ja järjestyksen. Selvä, ei muuta kuin hommiin…

Ensimmäinen rasti oli PK-pöytä, jolle piti koira lähettää noin 10 m päästä, pysäyttää ja tuomarin ohjeiden mukaan pistää istumaan, makaamaan ja seisomaan määrätyssä järjestyksessä. Pöytää sai käydä koiralle näyttämässä ja koiraa sai vaihtaa. Aikaa oli 3 minuuttia suorittaa ko. liikkeet. Ensin lähetettiin Tanhupallo, mutta Tanhis oli sitä mieltä, että nyt etsitään äijiä eikä pöytä kiinnostanut pätkääkään. Meillä oli kyllä hauskaa… Seuraavaksi lähti Battis ja osa liikkeistä onnistuikin. Sitten vielä Hippa radalle, kun aikaakin oli. Ihan kaikki ei mennyt, mutta varmasti saatiin joitain pisteitä. Hyvä! Seuraava rasti oli koko ryhmän saaminen lastauslaiturin päälle.
Ei ongelmaa, meidän koirat ovat tottuneet nosteluun ja ilman rimpuiluja ne saatiin laiturille. Ritva tokaisi että ”tämä ei ollut kiellettyä” ja tönäisi PK-pöydän lastauslaiturin viereen ja ohjaajien olikin sitä apuna käyttäen helppo kiivetä laiturille. Kekseliäisyys kunniaan!

Seuraavaksi siirryttiin sisätiloihin ja saatiin hajutunnistustehtävä. Pikainen galluppi koirakoiden kesken ja Battis pääsi tätä kokeilemaan. Malinille annettiin hajulapuilla varustettu minigrip-pussi, josta koiralle annettiin lähtöhaju. Sitten siirryimme viereiseen huoneeseen, jossa seisoi vierekkäin kolme henkilöä ja lattialla oli rivi pieniä pahvilaatikoita. Tehtävänä oli lähtöhajun perusteella ilmaista oikea henkilö sekä pahvilaatikko, jossa oli saman henkilön hajulla hajustettu esine. Mielenkiintoista!
Battis haisteli kaikki ihmiset ja arpoi kahden väliä. Ohjaajan piti ilmoittaa kuka oli oikea. Sen jälkeen piti vielä tunnistaa sama haju laatikoista. Battis merkkasi kahta laatikkoa ja Malin teki sen perusteella ratkaisun kumpi laatikko oli oikea. Ihminen meni just väärin, mutta laatikko meni oikein, wau!

Sitten jatkettiin seuraavalle rastille. Menimme ison aulan läpi vastapäiseen huoneeseen. Aulan toisella puolella oli huone noin 15 metrin päässä lattiallaan erilaisia esineitä. Oli sukkaa, kenkää, leluja, dummyja ja palloja. Tarkoitus oli, että koira lähetettäisiin kaukokäskyllä hakemaan esineitä huoneesta, eikä koiraa saanut käyttää siellä etukäteen. Kaikista muista esineistä saisi pisteitä, mutta palloista saisi miinuksia. Aikaa olisi kolme minuuttia ja koiraa saisi tarvittaessa vaihtaa. Muut kuin suorittava koira olisivat samaan aikaan paikkamakuussa samassa huoneessa. Tässä testattiin koiran eteenlähettämistä ja noutoa sekä samalla muiden häiriökestävyyttä paikallaolossa. Tähän tehtävään meillä oli joukkueessa oiva peli, labranaattori Hippa, jolle noutotehtävä olisi lastenleikkiä. Hippa siis tehtävää suorittamaan ja paimenet paikkamakuuseen. Emppu lähetti Hipan matkaan ja esineitä alkoi tulla liukuhihnalla, Hippa käytännössä tyhjensi huoneen tavaroista. Hieno suoritus!

Seuraavaksi saavuimme pyöreään huoneeseen, jossa oli kahdeksan ovea. Tehtävänä oli lähettää koira huoneeseen ja koiran piti tutkia huone itsenäisesti ja ilmaista jonkun oven takana oleva maalimies, aikaa tehtävän suorittamiseen olisi taas kolme minuuttia. Päätin että Tanhupallo aloittaa tämän tehtävän. Tanhis lähtikin reippaasti matkaan ja kiersi huoneen, kävi haistelemassa kaikki ovet ja palasi ovelle kahdeksan. Vielä varmistusnuuhkaisu ja ilmaisu. Seuraavaksi lähetettiin Battis ja lähes sama kuvio toistui, myös ilmaisu ovella kahdeksan. Aikaa oli vielä, joten Hippakin ehti etsimään. Ja sama kuvio jälleen, ovien nuuhkiminen ja ilmaisu kasin kohdalla. Varmana onnistumisesta ilmoitin maalimiehen seisovan kyseisen oven takana. Ja oikeinhan se oli.

Jatkettiin matkaa ja saavuimme kapean ja hämärän käytävän alkuun. Siitä ei ohjaaja enää saisi mennä eteenpäin vaan pelkkä koira olisi lähetettävä eteenpäin. Se, mitä siellä tapahtuisi oli vielä mysteeri. Tehtävään valikoitui Battis. Malin lähetti koiran käytävään ja sitten vaan odotettiin. Jonkin ajan kuluttua kuului vaimea ”hau”, hetken päästä muutama ”hau” lisää ja sitten kuulimmekin selvästi, että johonkin Battis lukittui ja aloitti rytmikkään haukunnan. Tuomari lähti tarkistamaan, mitä siellä tapahtui ja kutsui hetken päästä meidät paikalle. Käytävästä pääsi saunaosastolle ja usean eri huoneen läpi kuljettuamme saavuimme isoon, lähes pimeään saunaan jossa Battis seisoi ylimmällä lauteella ja ilmaisi lauteilla makaavaa maalimiestä ponnekkaasti haukkuen. Hieno ilmaisu!

Seuraavaksi meille ilmoittiinkin, että koira oli saanut kuvitteellisen avohaavan oikeaan etujalkaan ja meidät käskettiin antamaan koiralle ensiapua. Mikäs siinä, Malin kellautti Battiksen kyljelleen ja yhdessä tutkimme ja annoimme kuvitteellisen ensiavun. Tuomari kyseli “miten tässä oikeassa tilanteessa pitäisi tehdä ja toimia?”. Kerroimme, mitä tekisimme ja mitä varusteita meillä oikeissa etsinnöissä olisi mukana. Tuomari oli kuulemaansa tyytyväinen ja kertoi meille, että olimme ainoa ryhmä, jonka koira löysi ja ilmaisi maalimiehen ja pääsi tähän ensiaputehtävään. Upeeta! Hyvä Battis ja Malin!

Ja taas matka jatkui. Palasimme samaan aulaan, jossa suoritettiin esineiden nouto. Tällä kertaa kyseessä ei olisikaan noutotehtävä vaan luoksetulo houkutusten highwayta pitkin! Aikaa suorittamiseen taas kolme minuuttia ja kaikki koirat saisi suorittaa tehtävän. Luoksetulo pitäisi suorittaa kahden lelu- ja herkkurivin välistä mahdollisimman suoraviivaisesti ilman häiriintymistä houkuttimista. Päätimme, että Tanhis aloittaa tehtävän, seuraavana menisi Battis ja Hippa suorittaisi rastin viimeisenä. Ritva meni highwayn toiseen päähän ja kutsui Tanhupalloa. Sinne se meni, mitä nyt tyhjensi matkalla kaikki makkaralautaset… Meillä muilla oli tässä vaiheessa nauru herkässä. Ei haittaa! Seuraava koira vaan paikalle suorittamaan tehtävää. Battis meni luotisuoraan houkutuksista välittämättä suoraan Malinin luokse. Sitten vielä Hippa suorittamaan tehtävää. Se meni myöskin hienosti, Hippa ei välittänyt houkutuksista mutta kiersi ne varmuuden vuoksi.

Sitten olikin jo viimeisen rastin vuoro, joka oli auttaa joukkueen jäsenet alas lastauslaiturilta hallitusti ja palata takas ilmoittautumispaikalle. Tämä ei ollut ongelma, koska meillä oli se sama pöytä edelleen paikoillaan, jonka avulla lastauslaiturille kiipesimmekin. Noniin! Kaikki rastit oli nyt suoritettu ja päästiin viemään koirat takaisin autoon odottamaan tulosten julkistamista. Meidät ohjattiin odottamaan tuloksia grillikatokselle, jossa olikin jo sopivat tulet makkaraa varten.

Paistelimme siinä järjestäjien sponssaamat makkarat (kiitos siitä!) ja rupattelimme muiden joukkueiden jäsenten kanssa kisan kulusta ja muistakin peko-hommista. Tuomari ja palkintopokaali saapuivat paikalle ja alkoi tulosten julkistaminen. Kolmanneksi sijoittuivat Vantaalaiset reilulla 40 pisteellä, seuraavaksi ilmoitettiin toiseksi tullut joukkue: Helsinki, reilulla 60 pisteellä. Jihuu! Me siis voitimme! Saimme reilut 90 pistettä, joten voittomarginaali oli selvä ja palkintopokaali matkaisi tänä vuonna kohti Espoota. Oli siis aika esittää voittotanssi yleisön edessä. Tämä oli aika pikaisesti inspiroitu moderni koiratanssi, joka sai hihittävän vastaanoton katsojien päässä. Pitäähän sitä uskaltaa heittäytyä, kun kerran on leikkiin lähtenyt.

Kotimatkalla oli tyytyväinen olo joukkueemme hienoista suorituksista ja taas sai sanoa, että kivaa oli tälläkin kertaa. Hyvä yhteistyö ei ole voimaa vaan YLIVOIMAA! Ens vuonna sitten uudelleen, palkintopokaali saa seisoa vuorotellen joukkueemme kirjahyllyissä uutta kisaa odotellen.

Terkuin, Merja 

Teksti ja kuvat: Emilia Carlsson

Vuosittain järjestettävän Suomen Palveluskoiraliiton järjestämään pelastuskoirien joukkuekatselmukseen kutsutaan mukaan myös yksi joukkue pelastuskoiraliiton puolelta. Kutsuun vastasi tietenkin myöntyvästi ESPY, ja kun tänä vuonna järjestelyistä vastasi HEPeKo (Helsingin etsintä ja pelastuskoirat), tiedossa oli, ettei kovin kauas kotikonnuilta olisi tarve lähteä. Tällaisen tapahtuman konsepti oli minulle jokseenkin tuttu, sillä olin aikaisemmin osallistunut ryhmänjohtajana ja kartturina oman liittomme vastaavan ryhmäkatselmukseen. Joukkuekatselmus olisi kuitenkin kuulemani perusteella astetta rankempi tapahtuma, ja kun halukkaita pyydettiin mukaan nostin varovaisen innokkaana käden, kun tuntui että voisimme Hipan kanssa uskaltaa osallistua. Loppujen lopuksi saimme varsin rautaisen joukkueen koottua, kun meidän lisäksi kisaan mukaan lähti Kona ja Marjo sekä Päivi ja Velho. Joukkueen rotuvalinta oli selkeä, sillä kaikki koirat ovat käyttölinjaisia labradorinnoutaja. Hippa ja Kona ovat vielä uransa alussa, kun taas kokemusta joukkueessamme edusti melkein kaiken nähnyt ja kokenut Velho. Tätä noutajalaumaa lähti ryhmänjohtajana luotsaamaan Kalle. 

Tapahtuman luonteeseen kuuluu, ettei ennakkotietoja juuri heru, joten ennen tapahtumaa sai ainoastaan varustelistan ja tapaamispaikan tietoonsa.  Tänä vuonna mm makuupussi, makuualusta sekä isot jätesäkit aiheuttivat jonkinlaista etukäteisspekulaatiota tapahtuman kulusta. Tapahtumaa edeltävä viikko meni normaalitouhujen ohessa hiukan jännittäen, mutta onneksi kokeneemmat kaverit kannustivat ja loivat uskoa, että kannattaa lähteä mukaan ja että menee hyvin.

Ensimmäinen tapaamispaikka oli Herttoniemen rauniorata, josta alkumuodollisuksien jälkeen siirryttiin kohti Sipoonkorpea. Mukana kannettavaksi määrätyt tavarat ja koirat piti ottaa autosta, ja tämän jälkeen autojen avaimet luovutettiin järjestäjille. Illan pimeä laskeutui, ja ryhmänjohtajat kutsuttiin koolle. Ensimmäinen tehtävä oli yösuunnistus. Kartalta löytyi sekä kylmiä rasteja (puhtaita suunnistusrasteja, joiden koodeista sai pisteitä) että miehitettyjä tehtävärasteja. Rastit sai kiertää vapaavalinnaisessa järjestyksessä ja nopean reitinsuunnittelun jälkeen lähdimme Kallen johdolla liikkeelle. Edessä oli mäkiä, jyrkänteitä ja kaikkea muuta kivaa, mutta sää suosi, ja tehtävärasteilla annettiin esimerkiksi ensiapua ja etsittiin esineitä. Heti tämän ensimmäisen tehtävän aikana koin varmaan itse suurimmat ahdistukseni kisan aikana, kun ei aina meinannut päästä pusikoista läpi, ja jokusen kerran pyllähdin maahan liukastuessani puun juureen. Joka kerta noustiin kuitenkin ylös matkaa jatkamaan (myönnettäköön, että pari kertaa muutaman kirosanan saattelemana).

Noin klo 02 palasimme lähtöpaikalle, ja viimeisenä tehtävänä oli pystyttää yön majoitus, eli puolijoukkueteltta. Se sujui vahvasti partiotaustaiselta joukkueeltamme nopeasti. Keskimääräistä pidemmän ja tapahtumarikkaamman iltalenkin jälkeen myös koirat rauhoittuvat saman tien unille, kun pääsimme telttaan. Herätysaikaa ei annettu, mutta ennakoitavissa oli, ettei pitkään nukuta. Arvaten klo 05 kajahtikin hälytyshuuto, ja ryhmänjohtajalla oli 5 min aikaa ilmoittautua johtoon. Pirteä koira heilutti heti häntäänsä vieressäni, mutta ohjaajan kesti hiukan pidempään saada silmät auki. 

Ensimmäinen tehtävärasti alkoikin heti kuuden jälkeen, mutta itselläni oli onni saada sulkea silmäni autossa vielä hetken, sillä aikaa kun joukkueemme jälkiekspertti Kona kävi suorittamassa jälkirastin. Tämän jälkeen tehtäviä olikin koko päivän ajan, ja joukkueen osaamista koeteltiin monella tapaa. Auton avaimet oli onneksi palautettu, joten liikuimme rastivälit autoilla. Etsittävinä alueina oli Helsingin Energian tunnelisto, taajamametsä, iso metsäalue, jossa vilisi suunnistajia sekä varikkoalue. Lisäksi testattiin yhden koiran ja ryhmänjohtajan ketteryyttä seikkailupuisto Korkeessa. Etsintätehtävillä kehittyi nopeasti rutiini jakaa alueet kahteen osaan, joista toiselle lähti kaksi parhaiten toisensa tuntevaa koiraa tekemään yhteishakua ja toiselle ryhmänjohtaja ja kolmas koirakko. Ennakkoon ei tiedetty montako tehtävää päivän aikana tulisi vastaan, vaan aina suoritetun tehtävän jälkeen saatiin osoite ja saapumisaika seuraavalle rastille. Joskus kuuden jälkeen pääsimme ruokarastille ja tämän jälkeen ilmoitettiin, että olisi aika siirtyä majoitukseen. Mutta eipä tässä vielä kaikki: samalla kerrottiin, että seuraava tehtävä olisi Itäkeskuksessa jo neljän jälkeen seuraavana yönä. Olimme teltassa makuupusseissa joskus 20-21 aikaan, ja herätys viritettiin klo 03. Pienen jälkipuinnin vaiettua teltta hiljeni, ja odotettiin seuraavaa päivää.

Öisessä Itäkeskuksessa koiran tehtävänä oli etsiä kauppakeskuksen toinen kerros, kun ohjaaja ja ryhmänjohtaja saivat liikkua vain kerrosta alempana. Olimme Hipan kanssa ensimmäisenä suoritusvuorossa, mutta en saanut koiraa etenemään riittävästi ilman hajua ja omaa tukeani, joten vaihdettiin koiraa kokeneempaan kaveriin. Tämä oli ehkä haastavimpia tehtäviä koko kisan aikana, mutta onneksi joukkueessamme oli Velho, joka osasi tämän(kin).  Yksi ukko löytyi aivan käytävän toisesta päästä hienon tsempin päätteeksi 😊

Itäkeskuksesta suunnattiin jo tutuksi tulleelle 24h Shellille aamupalalle, sillä seuraava rasti olisi vasta klo 09. Ehdimme myös ottaa muutaman tunnin unet Prisman parkkihallissa ennen tätä rastia, jolla vedenpuhdistamon tunnelisto piti tutkia. Päivän aikana tuli vielä eteen tottelevaisuusrasti kansalaistorilla sekä etsinnät raunioilla ja rakennustyömaalla. Jännäksi kisan teki se, että ryhmänjohtajan jättäessä loppuraporttinsa tehtävänantajlle, siitä vain kiitettiin eikä millään tavalla kommentoitu tehtävän suorittamista. Ei siis tiedetty miten rastit olivat menneet, saati oliko kaikki oleellinen alueiltamme löytynyt. Kun ei myöskään tiennyt muiden ryhmien suoriutumisesta mitään, oli mahdotonta tietää, vedimmekö me hyvin vai huonosti muihin joukkueisiin verrattuna. Kyseessä oli kisa, mutta tärkeämpää meille oli oma fiilis ja kokemuksen hakeminen itsellemme ja koirillemme.

Lopulta kisa tuli sunnuntai-iltapäivänä päätökseensä, ja palkintojenjakoa odotellessa uskalsin kuitenkin kuiskata Kallelle, etten usko meidän olevan viimeisiä. Luotin joukkueeseemme sen verran, ja koin että olimme toimineet jokseenkin järkevästi jokaisella rastilla. Lisäksi jokaisella rastilla oli maksimiaika, jota emme kertaakaan ylittäneet kiitos Kallen tarkan kellon. Maksimiajan ylittämisestä olisi tullut sakkopisteitä. Olimme myös olleet aikataulun mukaisesti ajoissa jokaisella rastilla.

Kaikki joukkueet kokoontuivat palkintojenjakoon, jossa Pirkanmaan Pelastuskoirat ja Keravan Koiraharrastajat palkittiin pronssisin ja hopeisin mitalein. Kun tuli aika julistaa voittaja, hämmästys oli aika suuri, kun voittajaksi julistettiin pelastuskoiraliiton joukkue, eli ME! Aivan kertakaikkisen loistava suoritus! Jälkeenpäin pohdimme, että avain voittoon oli tasainen suoriutuminen kaikilla rasteilla, ja koirakoiden sekä ryhmänjohtajan kyky toimia erilaisissa ympäristöissä. Kertoo tämä myös sen, että paljon tehdään oikein yhdistyksessämme. Hyvä ESPY!    

Huh, olipahan viikonloppu. Kisan rankkuutta kuvaa hyvin kerrytetyt kilometrit. Perjantaiyön metsäretki oli pituudeltaan noin 17km ja lauantain aikana kilometrejä kertyi noin 20. Tämä yhdistettynä univelkaan koettelee jo kunnolla kestävyyttä. Takataskuun joukkuekatselmuksesta jäi roppakaupalla kokemusta sekä itselle että koiralle. Vaikka Hipan kanssa osaamme jo melko paljon, oli hyvä löytää useampia asioita, joita vielä voi treenata, ja osata jatkossa entistä paremmin. Viikonloppu kasvatti myös luottoa omaan ja koiran toimintakykyyn myös pitkän rasituksen jälkeen, ja näki sen, miten kisan rasitus vaikutti oman koiran toimintaan.  Lopuksi vielä kiitos kaikille tapahtuman järjestäjille sekä varsinkin omalle joukkueelle. Oli todellinen ilo toimia osana tätä joukkuetta.  Vaikka voittokin tuli, vielä tärkeämpää oli mahtava yhdessä tekemisen meininki 😊

Teksi: Mari Holm
Kuvat: Carita Servin-Honkasalo

Lapuan raunioleiri pidettiin Lapuan raunioradalla, joka on Suomen suurin rauniorata ja se sijaitsee Lapualla vanhan kaivoksen /louhoksen ympäristössä. Sen erikoisuutena on suuren koon lisäksi louhoksen yhteydessä oleva syvä vesialue, joka toimii myös sukeltajien harjoituspaikkana sekä paikallisten nuorten uimapaikkana. Vesialue palvelee myös koirien harjoituksia, sillä vedessä sijaitsee erillinen vesipiilo, johon koira pääsevät joko uimalla tai osin kahlaamalla. Totesimme viikonloppuna, että meillä oli helteisenä viikonloppuna hyvin omatoimisia koiria. Yksi jos toinen löytyi kesken maalimiesten etsimisen pulikoimassa lammessa : )

Saavuimme majapaikkaamme Karhumäkeen jo perjantai-iltana ja seuranamme oli koko viikonlopun 62 koirakkoa Suhteellisen-nimisestä kennelistä, joka kasvattaa mm. Malinoiseja. Koirakoista jopa 17 oli virkavallan edustajia, joten olo oli hyvin turvallinen koko viikonlopun : ) Pientä keskustelua herätti alkuun tieto siitä, että Karhumäkeen tulisi majoittumaan samalle viikonlopulle myös suuri joukko marjanpoimijoita suoraan Thaimaasta. Myöhemmin saimme tiedon, että he tulevatkin vasta sunnuntai-iltana. Jouduimme kuitenkin tämän vuoksi vaihtamaan majapaikat kahteen erilliseen taloon, jotta poimijoiden ei tarvitse asua samoissa tiloissa koirien kanssa. Kuulosti meistäkin hyvältä ratkaisulta.

Meitä osallistui leirille kaikkiaan 10 koirakkoa. Lauantairyhmästä Anne, Marika, Marisa, Carita, Tove ja muista ryhmistä Kati, Sara, Matti ja Mari. Koiria oli mukana sananmukaisesti vauvasta vaariin. Nuorin ja vanhin olivat Toven perrot Hugo 13 vee ja Bruno 12 viikkoa. Lisäksi Annen Qi (saku), Marikan Niilo (hoffi), Caritan Calla & Red (aussit), Saran Wimma (labbis), Katin Unski (mustis). Loppujoukko olikin sitten lagottoja eli Marisalta treenasivat Herccu & Mitri, Matilla Hilma ja Marilla Milli &Bona. 

Lauantai aamuna starttasimme tuhdin aamupalan jälkeen suoraan raunioille. Marisa ystävällisesti keitti meille kunnon espressot raunioilla, joten kaffettakaan ilman emme raunioilla olleet. Matkaa oli  majapaikalta noin kilometrin verran. Aloitimme treenaamisen jakamalla alueen kahteen osaan ja treenipareihin. Molemmilla puolilla oli 2 maalimiestä ja treeniparit saivat etsiä yhteensä 4 maalimiestä vaihtaen lennosta alueita. Anne ohjasi toisella puolen rataa ja Marika toisella puolen. 

Lapuan raunioradan monipuolisuus mahdollistaa erinomaisesti treenaamisen eritasoisille koirille. Haastavuutta ja vaikeusastetta löytyy monipuolisesti. Kaikki koirat kokeilivat myös yksitellen vesipiiloa 1. rauniotreeniosion jälkeen. Oli hyvin mielenkiintoista seurata, miten kukin koira ratkaisi maalimiehelle menemisen. Osa koirista oli kokeillut joskus aiemmin vesipiiloa, mutta suurimmalle osalle vesipiilo oli uusi kokemus. Vesipiilolle johti metallinen ritiläsilta sekä kapeat lankut, mutta ilman vesikahlausta piilolle ei ollut mahdollista päästä. Piilon edustalle oli rakennettu erillinen betonialusta vedenalle, johon koiran oli mahdollista laskeutua , jos koira sen havaitsi/uskalsi siihen asettua. Kaikki koirat, jotka piiloa kokeilivat, pääsivät tavalla tai toisella maalimielelle, mikä oli hienoa.

Iltapäivän piiloissa oli enemmän yläpiiloja ja hyvinkin haastavia kokeneemmille koirille. Lauantai oli kaikkiaan hyvin onnistunut ja siitä palkitsimme sekä koirat että itsemme pulahtamalla radan lampeen. Ilta jatkui yhteisellä illanvietolla majapaikan kodalla ja lammen rannalla saunoen. Elävästä musiikistakaan ei ollut puutetta, sillä kenneltapaamiseen oli kutsuttu trubaduurikaksikko soittamaan erilaista covermusaa. Laulu kaikui aina raunioradalle asti ja kaikista innokkaimmilla oli mahdollisuus jatkaa laulamista vielä karaoken parissa pihamaalla. Erilaista äänihäiriötä on nyt testattu rauniotreenien ohella kuluneen viikonlopun aikana: )  

Sunnuntai-aamusta jatkoimme raunioilla harjoittelua. Päivän teemana oli tunnelit, joita myös Lapuan radalla oli monipuolisesti erikokoisia, -rakenteisia ja -pituisia. Meillä oli yksi pääkasa, jonka päällä oli useampi pystykaivo, joihin johti tunneleita eri puolilta kasaa. Koirakot suoriutuivat hienosti näistäkin piiloista ja oli mukava huomata, että pitkässäkin tunnelissa eteneminen väliverhoineen sujui koirilta  itsenäisesti edeten tai hieman avittaen.

Olin itse ensimmäistä kertaa Lapuan sekä Lapualla  ja oikein mielellään tulen uudelleen. Viikonloppu oli kesäsäänä todella upea ja rauniolla se asetti jo haasteita suunnittelun osalta lämmön ja jaksamisen osalta. Haluan kiittää lauantairyhmän ohjaajia Annea ja Marikaa sekä kaikkia osallistujia upeasta viikonlopusta. Kaikki järjestelyt sujuivat hienosti ja tapahtuma oli todella hyvin suunniteltu ja aikataulutettu. Oli iloa seurata kokeneiden koirien osaamista ja havaita nuorempien ahaa elämyksiä ja onnistumisia. Erityisesti itselläni jäi mieleen juuri koirien erilaiset tavat suoriutua vesiesteen haasteista mukavuusalueen ulkopuolella ja ilo tehdä työtä yhdessä ohjaajan kanssa. 

Kokonaisuudessaan viikonloppua oli hyvin monipuolinen tapahtuma. Mikäpä sen mukavampaa, kuin jutella kerrankin rauhassa koirajuttuja lämpimässä kesäsäässä kivassa porukassa ja paistella makkaraa kodassa.  Se on koiraharrastusta parhaimmillaan.

Teksti ja kuvat: Lea Mikkola

Hermannin yksivuotissyntymäpäivä kolkuttelee ovella, joten nyt lienee hyvä hetki koota kuulumisia kuluneen vuoden ajalta liittyen pelastuskoiraharrastuksen alkutaipaleeseen. Edellisessä kirjoituksessa kävin läpi pikkupentuajan tekemisiä, mihin liittyi lähinnä paljon ympäristötaitoja ja vähän jäljen alkeita. Nyt kuukausia myöhemmin, minulla on jaloissa 42 kg painoinen nuorukainen (ja kyllä, se ei ole vielä aikuispainossaan), joka kulkee nykyään ympäristössä kuin ympäristössä rennosti, joten ympäristöoppiin panostaminen ei ilmeisesti mennyt hukkaan. Muut koirat kiinnostaa hormoninsa löytänyttä nuorta miestä, mutta ei niin paljon, että se häiritsisi keskittymistä. Teini-ikä on itse asiassa muutamia pikkujuttuja lukuun ottamatta mennyt aika kivuttomasti. Tuudittaudun siihen uskoon, että kyse on ollut kiinni taidoistani, eikä tuurista. Nämä mainitut pikkujutut olivat: 1. kehityskeskustelu siitä, onko ihminen sopiva leikkikalu, ja 2. saako ohi ajavien autojen kimppuun syöksyä vieden omistajan mukanaan. Voitte arvata vastaukset kumpaankin, mutta molemmista selvittiin koulutuksella. Olen oppinut istumaan alas ja hengittämään tämän koiran kanssa, mutta se on vain hyvä asia.

Vaikka tästä olikin jo oma juttunsa julkaistu jokin aika sitten, kerron vielä lyhyesti otsikon taustan. Elokuussa, Hermannin ollessa 8 kk ikäinen, poikamme oli karannut ulko-ovesta ulos ja Hermanni hälytti mieheni havaittuaan tilanteen takapihaltamme. Kennelliitto myönsi tästä hyvästä Hermannille sankarikoiran arvon. Olen tietysti äärimmäisen ylpeä ja kiitollinen tuolle koiralle päätähuimaavasta tilannetajusta (mikä sitten liekin ollut motivaatio). Haluan kuitenkin korostaa, kuinka satunnainen tapahtuma tuo oli ja kuinka se ei millään tavalla mittaa koiran hyvyyttä tai soveltuvuutta pelastuskoiraksi. Mikä tahansa koira saattaa saada sankarikoiran arvon sattuman kautta, mutta oikeissa etsinnöissä tarvitsemme koiria, jotka eivät toimi sattumalta sisäsyntyisten ominaisuuksiensa ohjaamana, vaan toimivat luotettavasti, kuten ne on koulutettu tekemään. Kaikista koirista ei tule kouluttamallakaan pelastuskoiraa, erilaisista syistä johtuen, eikä se tee mistään koirasta huonoa, tämä vain on laji, mikä vaatii paljon niin koirilta kuin ihmisiltä. En siis tämän tapahtuman perusteella voi arvioida Hermannin tulevaisuutta pelastuskoirana sen enempää kuin aiemminkaan.

Mutta sitten niihin muihin kuluneen pentukauden kuulumisiin. Palkka oli pitkään pelkkä ruoka, mutta käytiin vähän opettelemassa leikkiä (tai siis minä opettelin, Hermanni toki osasi ihan luonnostaan) rajan koiramiehen ohjauksessa ja leikistä tulikin oikein hauskaa, kun lelu ei enää tullut ilmaiseksi vaan siitä sai taistella. Herra H osaa päättää itse, mikä milloinkin motivoi eli ruokaa ja leikkiä käytetään lomittain. Leikki on sen verran rajua, että maalimiehet eivät tämän koiran kanssa leiki, vaan alusta asti panostetaan korrektiin maalimieskäytökseen, jossa Hermannin ei tarvitse ottaa kosketuskontaktia kohteisiin lainkaan. Koosta ja muutenkin kunnioitusta herättävästä ulkomuodosta, sekä koiran yleisistä ominaisuuksista johtuen opettelemme nyt ilmaisumuodoksi rullailmaisun.

Ilmaisuasioista kuulee monenlaisia näkemyksiä ja oma mielipiteeni on, että jos tämän tyyppiselle koiralle on rakennettavissa hyvä ja toimiva rullailmaisu, en halua altistaa ihmisiä sen haukulle. Olen nähnyt satunnaisissa ihmisissä selkeitä pelkoreaktioita tilanteissa, joissa Hermanni on vain kävellyt ohi kytkettynä, joten kun on ilmaisuvaihtoehtoja niin teen asialle jotain. Asiasta saa olla eri mieltä, mutta toimin nyt näin, vaikka haukkuilmaisun rakentaminen olisi itselleni helpompaa. Nyt panostamme laadukkaan ilmaisun rakentamiseen ja sen jälkeen liitetään siihen hakeminen. Ns. hakutreenejä Hermannilla on takana vain pari. Nenä näyttää toimivan, koira irtoaa hyvin ja on motivoitunut löytämään ihmisen, joten siihen ei tässä vaiheessa tarvitse hirveästi panostaa. Hakutreenejä jatketaan sitten, kun ilmaisuketju voidaan siirtää metsään.

Jälkiasioissa on edetty tasaisesti, mutta tarkoituksella hitaasti. Aloitimme asfaltilta ja nyt olemme laajentaneet muille koville alustoille ja nurmipohjille. Metsässä on vasta tehty esine-etsintää (0,5-1 cm halkaisijaltaan olevia muovi/metalliesineitä). Avainsanana alustoissa on ollut häiriö eli en ole etsinyt mitään puhtaita pohjia, vaan olen tehnyt tarkoituksella jäljet voimakkaasti tallatuille alustoille, kuten liiketilojen parkkipaikoille sulkemisajan jälkeen. Haasteena on viime aikoina ollut tarkkuudessa (ydinjäljellä) pysyminen, kun koiran motivaatio edetä jäljellä on kasvanut ja jäljet ovat olleet suhteellisen tuoreita = paljon hajua isolla alueella kovallakin alustalla, kun maa on jatkuvasti kostea. Treenit on nyt rakennettu siten, että palkkaa ei tule kuin tarkalla työskentelyllä.

Juuri nyt olemme pienellä talvitauolla ja keskitymme lähinnä kunnon rakentamiseen, sillä Hermannin rajun kasvun vuoksi olemme joutuneet ottamaan ensimmäiset 10 kk todella rauhallisesti. Hyvä kunto on pelastuskoiralle todella tärkeää ja vaikka jäljestäminen saattaa näyttää siltä, että siinä ei paljon kuntoa tarvita, se itse asiassa on koiralle hyvin raskasta pidemmän päälle. Hyväkuntoinen jälkikoira jaksaa keskittyä haastavaankin jälkeen pitkään. Väsynyt koira ei tee tarkkaa työtä.

Lopuksi, vaikka olemme tehneet paljon kuluneen vuoden aikana, olen pitänyt kiinni myös siitä, että Hermanni saa levätä tarpeeksi ja saa olla ihan vaan koirana koirien maailmassa. Leikkikavereita ei juuri ole, mutta nautiskelemme haistelulenkeistä, missä H saa määrätä tahdin ja haistella menemään niin paljon kuin sielu sietää. Ensi viikolla pääsemme pohjoiseen nauttimaan lumesta, mikä on ollut surkean vähissä tänä alkutalvena. Tammikuussa sitten odottaakin jälkileiri Kauhajoella.

Ihanaa tulevaa vuotta 2020 kaikille ja turvallisia pyhiä!

Teksti ja kuvat: Emilia Carlsson

Espyn hälyryhmällä on tapana toimintakautensa päätteeksi viettää niin sanottu hälypäivä, jossa ensin ulkoillaan koirien kanssa ja tämän jälkeen ohjaajat kokoontuvat vielä pidempään hälykokoukseen, jossa käydään läpi mennyttä toimintavuotta ja suunnitellaan tulevaa vuotta.

Tänä vuonna hälypäivää vietettiin lauantaina 14.12. Noin kymmenen hälyryhmän koirakkoa tapasivat aamupävällä Oittaan ulkoilualueella, jossa ohjelmassa oli suunnistusta ja pieniä hauskoja tehtäviä suoritettavaksi matkan varrella.
Osallistuvat koirakot jaettiin kolmeen ryhmään, joiden piti hakea muutama kiintorasti sekä matkan varrella videoida ja kuvata erillaisia tehtäviä koirien kanssa, kuten esimerkiksi luoketulo, ilmaisu sekä noutoliike. Näissä sai käyttää mielikuvitusta ja luovuuttaan ja heittäytyminen tehtäviin olikin kerrassaan loistavaa.

Koirille yhteislenkin koulutuksellinen anti on toimiminen ryhmässä sekä kulkeminen sivistyneesti myös vieraampien koirien kanssa. Tätä pelastuskoira joutuu tekemään myös työssään, joten sitä pitää myös harjoitella.
Parin tunnin ulkoilun jälkeen tyytyväiset koirakot palasivat lähtöpaikalle sopivan märkinä ja kuraisina.

Tämän jälkeen oli hyvä viedä väsyneet koirat kotiin ja siirtyä päivän toiseen osuuteen, eli hälykokoukseen.
Kuluneena vuonna Espyn hälyryhmä on hälytetty tositoimiin 16 kertaa, mikä on hiukan vähemmän kun edellisinä vuosina. Kokouksessa saateltiin myös eläkkeelle kaksi pitkään toiminutta hälykoiraa, kun konkarit Väinö (ohj. Seija Mettälä) sekä Poju (ohj. Jari Miettinen) päättivät hälykoiran uransa tähän syksyyn. Lämmin kiitos Väinölle ja Pojulle.
Myös Noppa (ohj. Gabi Stubb) postettiin hälylistalta muuttuneen elämäntilanteen vuoksi.

Hälyryhmässä onkin parhaillaan menossa pieni sukupuolvenvaihdos, sillä useampi konkari on viime vuosina jäänyt eläkkeelle. Onneksi seuraava sukupolvi on jo hyvässä vauhdissa kehittymässä, joten tulevan vuoden aikana saamme todennäköisesti järjestää useamman viranomaistarkastuksen, jonka läpäisy on vaatimus koirakon hälytyksissä toimimiselle.

Kokouksessa käytiin myös vilkasta keskustelua siitä, mitä osa-alueita painotetaan ensi vuoden koulutuksissa. Pelastuskoirakko on varsinainen monitoimikone, jonka pitää toimia monessa eri ympäristössä, joten kaikkia osa-alueita kuten maastoetsintää, rakennusetsintää, taajamaetsintää sekä hyvää hallintaa tulee myös harjoitella. Hälyryhmä järjestääkin monipuolisia harjoituksia myös tulevana vuonna ja aktiivisella osallistumisella tulee harjoiteltua tarpeeksi monipuolisesti.

Kokouksen lopuksi muistettiin vielä kahta ansioitunutta hälyryhmän jäsentä, kun Stefan Asplund palkittiin Vapepan kultaisella ja Jari Miettinen Vapepan pronssisella ansiomitallilla kiitoksena vuosien aktiivisesta toimimisesta Vapaaehtoisessa pelastuspalvelussa.
Nämä muistamiset menivat oikeaan osoitteeseen, onnea Stefan ja Jari.

Teksti: Susanna Laajava

Nimeni on Tedi (Cinnaberry’s Midnight Express) ja olen rodultani sileäkarvainen collie. Olen syntynyt 2. helmikuuta 2019, ja tämä on pikku tarina ensimmäisestä vuodestani pelastuskoirakokelaana ja kaikesta siitä mitä olen omistajalleni ehtinyt tämän vuoden aikana opettaa. 

Omistajani aloitti pelastuskoiraharrastuksen Espoon pelastuskoirissa vuonna 2017 ja on sen jälkeen päässyt tutustumaan moniin mielenkiintoisiin asioihin, ja oppinut taitoja, joita ei nykymaailmassa enää niinkään pääse harjoittelemaan.

Ensinnäkin – omistajani on opetellut käyttämään kompassia ja karttaa ja suunnistamaan metsissä ilman teknisiä apuvälineitä, etsimään kadonneita henkilöitä osana Vapaaehtoisen pelastuspalvelun eli VAPEPAn organisaatiota, viestimään radiopuhelimella, antamaan ensiapua ja tietenkin toimimaan tärkeässä roolissa osana pelastuskoiria kouluttavien sitoutuneiden ja osaavien ihmisten joukkoa eli osallistumaan meidän pelastuskoirakokelaiden – ja myös jo valmiiden hälytysryhmässä toimivien pelastuskoirien koulutukseen.

Pelastuskoiraharrastus vie helposti mennessään ei pelkästään pikkusormea vaan ihan koko käden – tai siis minun tapauksessani tassun tai tassut. Yhä useammin omistajani istuu vesisateessa kuusen alla piilossa tai hytisee raunioilla johonkin ahtaaseen maanalaiseen rakoon ryömineenä ja odottaa koiraa pelastamaan. Sillä aikaa minä yleensä odottelen omaa treenivuoroani lokoisasti autossa nukkuen. Sen lisäksi että normaaleissa viikkotreeneissä hujahtaa helposti neljäkin tuntia ja ajomatkat päälle, pitää treenata myös koulutusryhmän ulkopuolella, ja osallistua aktiivisesti kaiken toiminnan mahdollistavaan talkootyöhön. Espoon pelastuskoirat järjestää myös pelastuskoirakokeita, joihin tarvitaan runsaasti vapaaehtoisia eri rooleihin. Tärkeää työtä tämäkin, sillä viranomaisten käyttöönottotarkastukseen ja oikeisiin henkilöetsintätehtäviin pääsevät meistä vain parhaat ja tarkkaan testatut yksilöt. Pelastuskoiraksi kouluttautuminen onkin pitkäjänteistä puuhaa ja kestää yleensä useita vuosia. 

No mitä sitten koiran pitää osata? Meitä on toiminnassa mukana todella monen eri rotuisia, joten ihan tärkeintä on tietenkin se, että koiralla on hyvä hermorakenne ja se on sosiaalinen. Niin ja tietysti se, että koira motivoituu tähän tekemiseen, sillä treenaaminen on hankalaa, jos koiraa kiinnostaa enemmän esim. riistan perässä juoksentelu, kuin kadonneiden henkilöiden etsiminen. Minäkin olen välillä vilkuillut pupujen perään, mutta etsiminen on kuitenkin vienyt voiton, enkä ole jättänyt treeniä kesken viehkon rusakon loikkimisen vuoksi.

Mun ihka ensimmäiset pelastuskoiratreenit oli 15.4.2019 jolloin olin 10 viikon ikäinen. Koulutus alkaa sosiaalistamisesta eli aluksi treenit olivat hyvin lyhyitä ja koostuivat lähinnä siitä, että sain paljon namia ja kauheasti kehuja ihan vain siitä, kun vaivauduin paikalle. Kontakti oli yksi treenikauden pääteemoista sillä ilman kontaktia ei koiran kanssa voi työskennellä. Sitä treenattiin siis paljon. Samoin keskittymistä. Se oli aluksi tosi hankalaa kun paikalla oli muitakin ihania pentuja – etenkin mun omistajan piti tsempata aika lailla että pystyi keskittymään. Sitten me treenattiin myös mielentilaa – välillä mun omistajan mielentila oli parempi, välillä huonompi, mutta yleensä treenien päätteeksi se oli paremmalla tuulella, joten mun mielestä tämän asian harjoittelu onnistui hyvin. Sellaistakin tärkeää taitoa kuin vireen hallintaa me opeteltiin paljon. Välillä mun piti siis olla aktiivisempi ja välillä rauhallisempi riippuen vähän siitä mitä tehtävää oltiin ratkomassa. Mun virettä voi nostaa lelulla ja rauhoitun namilla – kiva että totakin saa treenata – siis leikkimistä ja syömistä.

Pikku hiljaa treeneissä olevat kivat ihmiset alkoi mennä piiloon hankalampiin ja hankalampiin paikkoihin ja jouduin vähän näkemään vaivaa, että löysin ne piiloutuneet maalihenkilöt ja niiden namit ja sain niitä kehuja. Hoksasin homman aika nopeasti ja samalla omistajan on tarkoitus oppia lukemaan koiraansa eli minua ja huomata milloin tarvitsen jelppiä esim. hajujen kulkeutumisen suhteen. Sääolosuhteet vaikuttavat nääs aika ratkaisevasti siihen minne se haju sinkoutuu ja ohjaajan pitää osata ohjata koiraa oikeaan suuntaan jos koira ei vielä itse keksi mistä haju tulee. Kokeneet koirat yleensä osaa tän jo, mutta mä vielä harjoittelen ja saatan välillä nuuskia ihan vastakkaisella suunnalla kuin mistä se maalihenkilö sitten lopulta löytyy. Tärkeintä onkin ihan vain mahdollisimman monipuolinen harjoittelu, sillä tässäkin lajissa harjoittelu tekee mestarin. Yleensä olen ratkaissut eteen tulevat pulmat hyvin ja tärkeä taito tuolle omistajalle onkin olla myös liikaa puuttumatta mun työskentelyyn. 

Pelastuskoiran tulee hallita kaksi erilaista etsintätekniikkaa eli maavainu ja ilmavainu. Maavainu on sitä kun mennään nenä kiinni maassa ja sitä harjoitellaan jälkitreeneissä. Ilmavainulla etsitään yleensä metsässä, taajamassa ja raunioilla, tosin me koirat käytetään kyllä meidän kaikkia aisteja aina vähän sen mukaan mitä taitoa just silloin tarvitaan. Koulutus painottuu kuitenkin päälajeihin hakuun (ilmavainu) ja jälkeen (maavainu), koska nämä on ne jotka pitää kokeissa osata jos meinaa oikeaksi pelastuskoiraksi. 

Lisäksi koiran pitää olla koiranohjaajan hallinnassa eli totella sitä omistajaa, eikä voi kesken kaiken lähteä huitelemaan omiaan, vaan pitää oikeasti työskennellä. No työstä pitää tietenkin saada palkkaa, joten tärkeää on myös keksiä mikä sitä omaa koiraa motivoi. Mä olen silleen helppo, että mulle kelpaa namit ja lelut ja kehuistakin tykkään eli sosiaalinen palkka toimii myös. Paras palkka motivoituneelle koiralle on tietenkin se, kun tekee löydön, eli taitojen karttuessa koira palkkautuu ihan siitäkin kun pääsee työskentelemään ja saa onnistumisia, silloin ne namit jää pienempään rooliin. Mä aion pitkittää tätä prosessia niin että saan mahdollisimman pitkään niitä nameja, koska omistaja säästää mulle aina parhaat herkut treeneihin, eli en koskaan millään tahtoisi treeneistä lähteä kun siellä on niin kivaa ja maukkaat eväät.

Tänä vuonna mulla kävi tuuri koska pääsin heti rokotukset saatuani aloittamaan Espoon pelastuskoirien varta vasten ’pentupelastajille’ suunnatussa ryhmässä. Ryhmän kouluttajina toimivat kokeneet pitkän linjan pelastuskoiraharrastajat Manti Rekonen ja Ressu Stenbäck. Ne osaa kouluttaa myös rullakoiria eli tästä päästäänkin jälleen yhteen tosi tärkeään taitoon joka pitää pelastuskoirille myös kouluttaa. 

Kun koira tekee löydön sen pitää jotenkin kertoa siitä niin että kaikki pelastajat tietää saapua oikeaan paikkaan. Tätä sanotaan ilmaisuksi ja tapoja on erilaisia. Suurin osa koirista on haukkuilmaisevia eli ne haukkuu kun kadonnut henkilö löytyy. Toiseksi eniten on rullailmaisevia eli koiran kaulapannassa roikkuu rulla jonka koira ottaa suuhun löydettyään kadonneen ja tuo sen koiranohjaajalle joka tietää silloin, että koira on tehnyt löydön. Sen jälkeen koira kytketään liinaan eli sellaiseen pitkään naruun ja koira johdattaa ohjaajansa kadonneen luokse. Kolmas ilmaisun muoto on kertova eli se tarkoittaa sitä, että koiralla on oma tapa kertoa löydöstä, jonka omistaja tietää. 

Itse opettelen haukkuilmaisua. Aluksi tuntui vähän oudolta haukkua niille kivoille ihmisille jotka antaa mulle namia ja kehuu, mutta ymmärsin sitten että ne just haluu sitä, niin mikäs siinä sitten. Nyt mä haukun jo ihan reippaasti ja treenataan haukun kestoa, sillä valmiin pelastuskoiran pitää jaksaa haukkua niin pitkään että apu ehtii paikalle. Metsässä haukku kantautuu pitkälle ja kertoo etsijöille mistä suunnasta kadonnut on löytynyt. Me koirathan ollaan nopeampia liikkumaan kuin ihmiset, joten aika paljon pitää myös treenata tota mun omistajaa, että se hoksais kaiken missä olen taitava. Välillä merkkaan ihan selvästi hajun ja omistaja vaan jatkaa matkaa kun ei hoksaa, siksi koiranohjaajan tärkeä taito onkin koko ajan olla valppaana ja muistaa ’TYD eli Trust Your Dog’ eli luota koiraan. Sitä noi kouluttajat hoki munkin omistajalle melkein joka treeneissä. Me koirat kyllä opitaan nää jutut yleensä paljon nopeammin kuin nuo meidän omistajat, mutta kyse on kuitenkin yhteistyöstä ja on tuo omistajakin mua aina välillä pystynyt vähän jelppimään.

Jotta mun taidot tulevana pelastuskoirana karttuis, treenataan omistajan kanssa myös Espoon pelastuskoirien ulkopuolella. Jälkitreenien (joissa opettelen taitavaksi maavainun käyttäjäksi) lisäksi treenaamme tokoa (tottelevaisuuskoulutus eli sitä hallintaa) ja agilityä josta haetaan pelastuskoiralle tärkeää ’irtoamista’ eli pelastuskoiran pitää osata työskennellä itsenäisesti ja koiranohjaajan on pystyttävä ’kauko-ohjaamaan’ koiraa eli tarvittaessa esim. raunioilla lähettämään koira yksin tutkimaan tiettyjä alueita.  Tämäkin on tärkeä taito, sillä me koirat ollaan paljon ketterämpiä ja voidaan mennä paikkoihin joihin ihmiset ei esim. sortumavaaran vuoksi voi tulla ja joissa voi kuitenkin olla ihmisiä pulassa. Mä olin aluksi treeneissä ihan omistajan nilkassa kiinni, mutta nykyään irtoan jo paremmin ja työskentelen itsenäisemmin. 

Viime vuonna Espoon pelastuskoirissa treenattiin myös lumietsintää. Sitä olis kiva päästä kokeilemaan nyt talvella, sillä vaikka treeniryhmä onkin tauolla, treenaavat vapaaehtoiset ryhmät aktiivisesti vuoden ympäri ja kartuttavat taitojaan talvikauden aikana esim. rakennusetsinnässä tai taajamaetsinnässä. Rauniradalle ei turvallisuussyistä voi talvella mennä treenaamaan.

Nyt mulla on ikää 10 kuukautta ja oon tosi innostunut tästä pelastuskoirajutusta. Meitä sileäkarvaisia collieita eli ’nahkoja’ on useita pelastuskoirapuolella, esim. Kotkan pelastuskoirayhdistys ry:ssä jossa treenaa myös mun sisko Mineola. Tietääkseni olen kuitenkin ainoa rotuni edustaja ESPY:ssä. Mun suvussa on paljon pelastuskoiria, joten omistajalla on odotukset korkealla ja mahtavinta sen mielestä on se, että olen aina tosi motivoitunut työskentelemään ja iloisena heilutan häntää. Tämä(kin) on kuitenkin laji johon ei voi pakottaa ja koska harrastus vie oikeastaan kaiken vapaa-ajan pitää tekemisen olla kivaa niin koiralle kuin omistajallekin. Silloin kun omistajani kävi aikanaan tutustumiskurssilla sille sanottiin, että se huomaa kyllä nopeasti onko tämä oma laji vai ei, ja kyllä se on silti ainakin vielä toistaiseksi jaksanut rämpiä kuravellissä ja hytistä kylmissään piiloissa, hätyytellä kesäaikaan hyönteisiä tai paeta käärmeitä, ja motivoihan se tietenkin valtavasti kun saa työskennellä näin loistavan koirakaverin kanssa, niitä parhaita osaavia, taidokkaita ja mukavia treenikavereita unohtamatta.

Jos sinuakin kiinnostaa pelastuskoiraharrastus, tule ihmeessä mukaan ja houkuttele omistajasikin. Sillä aikaa kun omistajasi väsyttää itsensä metsässä rämpimällä, saat nauttia lokoisista päiväunista autossa. Taitojen karttuessa selviät etsintätehtävistä muutamassa minuutissa ja suorituksista tulee tietenkin isot kehut ja paljon nameja. Ei pöllömpää siis. 

Teksti ja kuvat: Laura Luotonen

Joulupuu-keräys järjestettiin tänä vuonna jo 17. kertaa ympäri Suomen. Espoonseudun pelastualan yhdistys ry:n jäsenet osallistuivat keräykseen kolmatta kertaa. Aikaisempina vuosina keräyksestä on tullut kiitosta ja espyläiset ovat olleet iloisin mielin siinä mukana, joten keräys laitettiin pystyyn tänäkin vuonna.
Yhdistys ei varsinaisesti osallistunut keräykseen, vaan toimi välikätenä, jotta jäsenten oli helpompi saada yhteiden rahapotti kerättyä. Kerätyillä rahoilla espytonttu hankki lahjat keräykseen ja paketoi ne.

”Keräys toteutetaan non profit -periaatteella eli kaikki osapuolet toimivat korvauksetta. Hyväntekeväisyystempauksella kerätään lahjoja lastensuojelun ja erityisen tuen piirissä oleville lapsille, joilla voi olla rajallinen mahdollisuus saada joululahjoja. Tällaisia lapsia on kuntien ja kaupunkien lastensuojelun asiakkaina maanlaajuisesti kymmeniä tuhansia, pelkästään pääkaupunkiseudulla yli 10 000. Lahjat jaetaan perille saajilleen luotettavien tahojen, kuten kaupungin sosiaalihuollon kautta. Lahjat menevät suoraan perheille ja lapsille sosiaalihuollon kautta ilman välikäsiä tai kuluja. Joulupuu on Keskuspuiston Nuorkauppakamarin rekisteröimä tavaramerkki. Joulupuun järjestäjinä toimivat pääasiassa nuorkauppakamarit eri paikkakunnilla ympäri Suomen.”, kerrotaan joulupuu-keräyksen sivustolla osoitteessa www.joulupuu.org.

Tänä vuonna espyläiset saivat kerättyä huimat 524 euroa, jolla hankittiin lapsille 134 lahjaa. Lahjat on toimitettu keräyspisteeseen, josta ne jatkavat matkaansa ilahduttamaan lapsia ja nuoria.

Espoon pelastuskoirat toivottavat kaikille mukavaa joulunodotusta.