Pennusta pelastuskoiraksi

Teksti ja kuvat: Lea Mikkola

Tämä on pennusta pelastuskoiraksi- kirjoitussarjan ensimmäinen osa. 

Yhdistykseemme on tänä vuonna tullut melkoinen pentusuma, onpa jopa tälle kaudelle oma pentupelastajien ryhmäkin. Minua pyydettiin kertomaan hieman pentuarjestamme saksanpaimenkoira Hermannin kanssa, joten tässä on nyt ensimmäinen osa sarjaa, josta muut osat ilmestyvät myöhemmin tänä vuonna.

Ensin lyhyesti taustoja, koska se on mielestäni oleellinen osa harrastus- tai oikeastaan minkään koiran hankintaa. Pennun ottamista suunnittelin pitkään ja minulla oli haku epävirallisesti päällä yli vuoden. Suosituksen kautta ja erinäisten selvitystöiden jälkeen päätin laittaa pennun tilaukseen ulkomailta ja lopulta lensin Saksaan hakemaan Hermannia helmikuussa 2019. Pentue ei ollut mikä tahansa saksanpaimenkoirakatras, tässä porukassa oli luonnetta vaikka muille jakaa (hyvällä tavalla; ei siis mitään turhan huutajia/härvääjiä) ja pentuesisarukset menivätkin kaikki aktiiviharrastajille tai työkäyttöön. Tällaista olin tietysti lähtenyt hakemaan, koska olin ensisijaisesti hakemassa harrastus(työ)koiraa. Eikä tämä tarkoita, että koira on minulle vain väline, päinvastoin, panostan koiriin todella paljon myös harrastamisen ulkopuolella ja lopulta (kun kyseessä ei ole virkakoira), 80 % koiran elämästä on niin kutsuttua arkea. Tuontipentu ei myöskään ole mikään tae hyvästä koirasta, vaan tähän liittyy vielä enemmän selvitystöitä ja siitä huolimatta epävarmuus on helposti suurempi, kuin kotimaiselta kasvattajalta koiraa etsiessä.

Pennun hakeminen lentäen on ihan oma tarinansa, mutta siihen saa varata aikaa ja rahaa, mikä nostaa tietysti pennun hankintahintaa. Pentu kotiutui nopeasti ja aloitimme hetimmiten ympäristötreenit sekä muita yksinkertaisia harjoituksia. Minulla ei ole mitään suuria tavoitteita ensimmäiseksi vuodeksi, vaan haluan antaa reippaasti aikaa suhteen kehittymiselle ja koiran sosiaalistamiselle. Sosiaalistamisella tarkoitan tuota edellä mainittua ympäristötreeniä, enkä pelkkää koirasosiaalisuutta. Niinpä käytin pennun herkkyyskauden (joka päättyy yleisesti noin 16 viikon iässä) pitkälti siihen, että kävimme paljon kaupungilla (Helsingissä), nähtiin erilaisia paikkoja, kulkuvälineitä, ihmisiä, koiria ja muita eläimiä, liikuttiin eri vuorokauden aikoina, erilaisilla alustoilla, kaupoissa sisällä (mihin nyt koiran sai viedä), vein pari kertaa koiran toimistolle jne. Samaan aikaan totutin koiraa yksinoloon ja autossa matkustamiseen. Vieraita koiria pyrittiin näkemään paljon; korostan näkemään, ei leikkimään tai tutustumaan kosketusetäisyydeltä.

Haluan, että Hermanni aikuisena suhtautuu muihin koiriin neutraalisti, joten tämä pidettiin mielessä alusta asti. Valikoitujen koirien kanssa pääsi silloin tällöin leikkimäänkin, mutta vain irti ja vain tilanteissa, jotka eivät olleet yhteydessä ”työntekoon”. Samalla tavalla tänä pikkupentuaikana pidin yllä strategiaa, että liivit päällä pentua ei tulla ihastelemaan läheltä ja lääppimään. Sain itse asiassa ilokseni huomata, että liivit (kuvassa) huomattiin yleensä todella hyvin ja ihmiset ymmärsivät kaupungilla ilman sanomistakin välttää kontaktia koiraan. Koen tämän olleen todella hyvä päätös, sillä pentu oppi todella nopeasti, että ihmisvilinässäkin minä olen se, jota kannattaa kuunnella ja seurata, eikä ollut lähdössä jokaisen vastaantulijan mukaan. Nyt pennun kasvettua, olen lieventänyt tätä sääntöä sen verran, että kysyttäessä koiraa saa tulla paijaamaan, vaikka sillä olisi liivit päällä. Nyt Hermanni ottaakin tällaiset ihmiset rauhallisesti vastaan, antaa tyytyväisenä paijata itseään hetken ja sen jälkeen kääntyy puoleeni, jolloin teen ystävällisesti selväksi, että nyt tutustuminen riittää.

Ympäristöopin ohessa rakentuu pennun ja itseni välinen suhde melko automaattisesti. Kun tilanteet ottaa ajatuksella ja pitäytyy keskittyneenä koiraan, alkaa se kuuluisa yhteinen kupla muodostua, jota on sitten helppo pitää yllä jatkossakin, kun se on pentuiässä opittu. Toki nyt koiran kasvaessa ja erityisesti hormonien alkaessa hyrrätä, on tuo kupla välillä koetuksella, mutta pikkupentuna tehty vakaa pohjatyö tekee sen uudelleen löytymisen helpommaksi. 

Kevään aikana olemme myös aloittaneet pohjatyön jälkityöskentelylle. Aloitan koiran lajikouluttamisen aina jäljeltä (jotkut minua huomattavasti viisaammat ovat sanoneet fiksuksi strategiaksi, itselleni tämä on muodostunut tavaksi ehkä lähinnä onnekkaan sattuman kautta, mutta tämä on sitten toinen jutun aihe). Edellisen koirani koulutin alun perin perinteisellä ”makkarajäljellä”, mutta senkin kanssa vaihdoin tekniikkaa myöhemmin, kun siirryttiin tunnistusetsintäharjoituksiin ja aloitettiin koulutus periaatteessa alusta. Hermannin kanssa aloitan esineilmaisusta, jolloin rakennan lopulta jäljen takaperin ketjuttaen (taas ihan oma aiheensa). Muitakin tapoja on, kaikissa omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta tällä hetkellä pitäydyn tässä menetelmässä. Oli koulutustapa mikä tahansa, tärkeää mielestäni, etenkin pennun kanssa, jota opettelen vasta tuntemaan, on joustavuus. Jos jokin menetelmä alkaa tökkiä, pistetään mietintämyssy päähän ja ajatuksella rakennetaan koulutusohjelmaa uuteen suuntaan.Tässä onkin tämän kirjoitukseni yksi pääpointti: teen jo pennun kanssa kaiken ajatuksella, aina ja kaikkialla. Johtonuorana on se, miten haluan kunkin toiminnon palvelevan meitä, kun koira on aikuinen (ja painaa noin 40 kg, jos merkit pitävät paikkansa). Kaikkea pentuna oppimaansa, koira pyrkii käyttämään myös aikuisena. Tämä voi olla joko huono asia, jos se johtaa epäjohdonmukaisuuteen ohjaajan puolelta, tai sitä voi erinomaisesti hyödyntää niin yleisesti koiran sosiaalistamisessa kuin jonkin teknisen asian opettamisessa. Samasta syystä pentuaika on mielestäni melkoisen uuvuttavaa, koska mietin aina, mitä koira mistäkin asiasta/tilanteesta oppii ja miten se voi heijastua tulevaisuuteen. Totta kai koiraa voi aina uudelleenkouluttaa, mutta silloin mennään mielestäni takapuoli edellä puuhun. Tähän ydinasiaan päätän tällä kertaa. Meitä voi seurata myös blogissa https://guardacaccia.wordpress.com/.

Esineilmaisun alkeita- video:
https://www.youtube.com/watch?v=OlECGvO_PV0

Raunioviikonloppu Lapualla

Teksti: Tove Monnberg, Ritva Snabb
Kuvat: Ritva Snabb

Raunioviikonloppu Lapualla

Huhtikuun alussa tuli kysely raunioryhmäläisillemme löytyisikö aikaa ja halukkuutta lähteä viikonloppureissuun Lapuan raunioradalle joskus kesän aikana. Kiinnostusta löytyi riittävästi ja niinpä sitten suunnattiin noin 10 koirakon voimin Lapualle 16.8.

Majoitus ja ruokailu hoitui Wanhan Karhunmäen Vapaa-ajankeskuksessa, missä osa majoittui huoneisiin ja osa asuntoautoihin. Käytössämme oli myös pienen metsälammen rannalla oleva tilava kota sekä puulämmitteinen rantasauna.

Rauniohommiin päästiin lauantai-aamuna mukavassa poutasäässä. Raunioalue oli iso ja vaihteleva ja piiloja löytyy torneista sokkeloihin ja kaivoista vesipiiloihin, helpoista todella haasteellisiin. Toisin sanoin jokaiselle jotakin, kun koirien tasot olivat vähemmän tehneistä konkareihin ja koot käppänästä hoffiin.

“Löytyykö täältä joku?”, Niilo miettii.
Kuva: Ritva Snabb
“Joku ukko, joo… näköjään!”
Kuva: Ritva Snabb

Aina ei maalimiehenä pääse näkemään, miten koira työstää sitä ihmeellistä hajumaailmaa. Siksi olikin todella kiinnostavaa olla piilossa parin metrin korkeudessa riippusillalla kahden kontin välissä, mistä näki koko alla olevan alueen ja pääsi seuraamaan koiran työskentelyä ns. aitiopaikalta.
Aika nopeasti Herccu-lagotto otti hajun ylhäältä, mutta kesti hetken ennen kuin se paikallisti piilon. Sitten piti keksiä miten sinne ylös pääsee ja tikkaat kontin katolle löytyi pienen etsinnän jälkeen. Koska askelvälit olivat liian isot ja tikkaat hieman epävakaat niin Herccu sai nostoapua. Riippusilta olikin helppo juttu ja Herccu tassutteli reippaasti, mutta rauhallisesti näytölle syömään ansaittua palkkaansa.

“Jos oikein yrittää, pääseekö tikkaita pitkin kiipeämään?”, pohtii Herccu.
Kuva: Ritva Snabb
Kyllä ihmiset auttavat pientä koiraa tarvittaessa. Herccu sai nostoapua.
Kuva: Ritva Snabb

Pitkän ja antoisan päivän jälkeen vietettiin iltaa mukavissa tunnelmissa. Sauna oli niin kuin pitää, sopivan lämmin ja pimeä, ja metsälammen vesi virkistävä. Kodassa paistettiin makkaraa ja muurinpohjalettuja nuotiolla ja rupateltiin niitä näitä, toiset pitempään kuin toiset…

Kun kamppeet oli pakattu, sunnuntaina oli vielä aikaa yhdelle rauniokierrokselle. Suunnitelmissa oli vesipiilo, mutta sateisen sään takia se jätettiin väliin. Se ei kuitenkaan haitannut, kun haasteita löytyi muista vielä käyttämättömistä piiloista. Koirat jaksoivat etsiä, tarkasti ja innolla, ja ohjaajatkin olivat kartalla. 😉
Kun kaikki maalimiehet olivat löytyneet ja loppupalaveri pidetty, suuntasimme tyytyväisinä ja toivottavasti viisaampina kotiinpäin.

Tämä oli kaikin puolin hyvin käytetty viikonloppu!

ESPY Special 2019 -turnajaiset

Teksti: Katja Ahmavuori
Kuvat: Emmi Heinonen

Suomessa on arviolta noin 700 000 koiraa (kennelliitto). Näistä koirista 14 osallistui tänä vuonna Oittaan raunioradalla 7.9.2019 järjestettyihin ESPY specialeihin.  Espy specialien tavoitteena on ollut luoda koiralle ja koiran ohjaajalle päivä, jolloin yhdessä tekeminen on erityisen mukavaa. Tärkeintä on hyvä fiilis sekä koiran hallittavuus.

Osallistujat suunnittelivat itselleen vaakunan, jonka mukana kuljettaminen toi sopivasti lisähaastetta päivään.
Kuva: Emmi Heinonen

Tämän vuoden teemana oli keskiaika ja turnajaiset. Koirat pidettiin suurimmaksi osaksi kytkettynä päivän aikana, jolloin varmistettiin turvallisuus ja se, että kaikki halukkaat pystyivät osallistumaan koiran koulutustasosta riippumatta.

Osallistujat jaettiin kahteen joukkueeseen. Toinen keskiaika ja Nakkikulho ottivat mittaa toisistaan päivän aikana erinäisissä lajeissa ja testeissä. Tärkeintä oli voitto eikä rehti kilpa, vai miten se nyt menikään …

Koirat kuljetettiin testialueelle ohjaajan jalkojenvälissä kuten keskiaikaisen ratsuperinteen mukaisesti tuleekin toimia. Joukkueet olivat hahmotelleet aloituspaikalla itselleen omat vaakunat, joita tuli kantaa mukanaan koko kisailun ajan, joka hieman hankaloitti puuhaamista.

Osallistujat kulkivat ratsain tehtävärastilta toiselle.
Kuva: Emmi Heinonen

Ensimmäisessä osiossa suoritettiin turnajaiset, jossa ohjaajien tuli peitsien avulla ensin etsiä ja sitten kuljettaa renkaat heittopaikalle, jossa toinen koirakko ”ratsain” suoritti tarkkuus heittoa. Ohjaajat mokasivat, kuten useimmiten aina, eivätkä juurikaan saaneet renkaita osumaan muualle kuin hämmästyneiden lehtokotiloiden kopsahtavaan kuoreen.

Renkaan heittäminen ratsun selästä vaatii tarkkuutta.
Kuva: Emmi Heinonen

Seuraavassa osiossa tikkaa heitettiin vasemmalla kädellä ja käsite ”tikkataulu” oli muuttunut ohjaajien mielessä, taulun takana olevaksi vanerilevyksi, eikä ihmispolojen suoritteita voi tässäkään lajissa erityisemmin kiitellä.

Tikanheittopaikallekin kuljettiin ratsain.
Kuva: Emmi Heinonen

Kun vihdoin oli koirien aika päästä toimiin, alkoi suoritteet paranemaan, kun ohjaajat eivät haitanneet täydellisten suoritusten tekoa. Ketteryysrata suoritettiin A-esteellä, putkella, kiipeilyllä, hypyllä ja tynnyrikeinulaudalla sekä liukumäellä. Mikäli joku koirista ei ollut kykeneväinen tehtävää suorittamaan tuli joukkueesta toinen tessu apuun ja saatiin radat suoritettua erittäin tiukan ajanoton alla.

Ketteryyttä testattiin koiralta ja ohjaajalta.
Kuva: Emmi Heinonen
Tärkeintä ei ollut tyyli vaan asenne!
Kuva: Emmi Heinonen

Ketteryysradalla ohjaajat olivat jälleen jälkijunassa eikä A-esteen tai ryömimisen suorittaminen vie tällä kertaa jutusta palstatilaa, koska uskon kuvien puhuvan puolestaan. Erään ohjaajan kommenttia lainatakseni ” minulle jäi elinikäiset traumat A-esteen ylityksestä”.

Niilo kannustaa ohjaajaansa A-esteellä.
Kuva: Emmi Heinonen

Tottelevaisuusosiossa joukkueen piti muodostaa esitys, jossa ilmenisi 1 min paikkamakuu, seuraaminen vasemmalla ja oikealla, luoksetuleminen, tassun antaminen sekä näyttävä lopetus. Joukkueet olivat tehneet loistavat spektaakkelit mutta tällä kertaa laululla höystetyllä esityksellä, Nakkikulho veti voiton kotiin.

Näyttävä loppuasento kruunasi esityksen.
Kuva: Emmi Heinonen
Tuomarit antoivat pisteensä esityksistä.
Kuva: Emmi Heinonen

Raunioradan ja pelastuskoiratoiminnan hengen mukaisesti viimeisenä tehtävänä suoritettiin raunioetsintää. Kunkin joukkueen jäsenet piiloutuivat ja ideana oli, että se joukkue, joka pysyy piilossa kauiten, voittaa.
Nakkikulho vetäytyi kilpailusta arvosyistä ja hankalan piiloutumisen sijaan järjestivät vastajoukkueelle kivan treenikokemuksen.  Maalimiehet nousivat kuin tatit sateella ja Toinen keskiaika veti pisteet kotiin. Nakkikulholle annettiin kuitenkin reiluuspisteitä valitusta toimintatavasta.

Nenät viritettyinä kadonneet löytyivät nopeasti.
Kuva: Emmi Heinonen

Etsinnän jälkeen oli aika laittaa grilli kuumaksi ja kulauttaa viisituntisen tehotreenin pölyt kurkusta alas. Koirat olivat tässä vaiheessa offline tilassa ja ohjaajat kykenivät vielä jonkinasteiseen kommunikointiin. Sen verran maaginen oli päivän kulku ollut, että haarukat alkoivat taipumaan ohjaajien käsissä ruokailun aikana, tai sitten syynä oli liian kuumat makkarat.

Joukkuekilpailun voiton vei tänä vuonna Toinen keskiaika Nakkikulhon tullessa täpärästi toiseksi. Kaikki osallistujat kuitenkin palkittiin rankan suorituksen päätteeksi.

Vaakunat kulkivat mukana myös piiloihin.
Kuva: Emmi Heinonen

Tänä vuonna kiertopalkinnot jaettiin seuraavasti:
Paras etsintä: Marika ja Niilo 
Paras tottis :Katja ja Laku 
Vuoden tsemppari: Ressu ja Rusina 

Vuoden 2020 ESPY Specialien suunnittelelutyö on jo nyt alkanut. Tämänvuoden päivä oli mitä mainioin, siitä järjestäjille iso kiitos! Maailmassa on koira urheilua ja koira urhreilua joista jälkimmäistä tällaiset tempaukset kuvaa.
Tapahtumat jotka mahdollistaa kaikkien osallistumisen, hauskanpidon ja treenin ovat varsin tervetulleita tuulahduksia. Rohkeasti siis mukaan ensivuonna tavoittelemaan kiertopalkintoja. Jos tuntuu että koira ei ole hanskassa- ei haittaa, voit aina lainata joukkuetoveriltasi lapaset.

Espy Special 2019 -turnajaisten osallistujat ja järkkärit.
Kuva: Emmi Heinonen

Maastoleiri 2019

Teksti: Lea Mikkola

ESPY:n maastoleiri järjestettiin taas Palotaruksen leirikeskuksessa elokuussa. Osallistujia riitti kolmeen ryhmään, joille jaettiin omat treenialueet laajoista maastoista. Maastoja myös vaihdettiin, jotta kaikki saivat mahdollisuuden harjoitella erilaisilla alueilla. Puitteet olivat siis kunnossa, montaa yhtä hienoa leiripaikkaa en ole nähnyt. Mahdollisuus yksilömajoitukseen oli ehdottomasti eduksi nuoren koiran kanssa.

Leirille osallistumisen ehtona oli jonkin koiran kanssa suoritettu maastokoe eli mukana oli lähinnä kokeneita tai vähintäänkin jo jonkin aikaa harrastaneita ohjaajia. Tämä on konseptina toimiva, sillä viikonloppu on lyhyt aika ja on hienoa, että siinä voidaan keskittyä tekemiseen tehokkaasti. Huom, tämän ei ole tarkoitus olla syrjivä kommentti vasta-alkajia kohtaan, vaan tämä rajauspäätös on mielestäni perusteltu ja leireille kyllä ehtii ”harrastusiän” karttuessa. Joka tapauksessa, tästä syystä tälläkin leirillä pystyttiin keskittymään harjoituksiin tehokkaasti ja ainakin omassa ryhmässämme toiminta oli mutkatonta; kaikilla oli hienosti homma hanskassa (ja poikkeuksellisesti hanska EI hukassa😉).

Kuva: Lea Mikkola

Perjantaina, lyhyiden esittelyiden jälkeen, oli pientä yhteisohjelmaa: erilaisia hallinta-/tottelevaisuustehtäviä rennolla asenteella. Houkutusten highway aiheutti ehkä eniten ennakkoon spekulointia koirien suoriutumisesta, mutta suurin osa koirista paineli epäröimättä suorinta reittiä ohjaajiensa luo.  Nuoretkin koirat suoriutuivat ohjelmasta kunnialla, vaikka ainakin Hermanni oli lopulta aika puhki ja sai mennä autoon lepäämään, kun muut vielä tekivät ryhmässä paikallaoloja ja luoksetuloja. Iltasella vietettiin yhdessä aikaa saunoen ja hyvästä ruuasta nauttien. Järvessä oli ihana uida ja moni siellä viihtyikin pitkään.

Kuva: Jari Miettinen

Lauantaina kokoonnuimme aamupalalla ryhmiin ja sovittiin siirtymisestä treenialueille. Meidän ryhmässä oli hyvin erilaisia koirakoita, joten saatiin päivän aikana laaja valikoima erilaisia harjoituksia koirahäiriöstä, pennun ensimmäiseen etsintäharjoitukseen, ilmaisuharjoituksia, koiran ohjattavuutta, ohjaajille suunnitelmallista etsintäalueen läpikäyntiä ja eläkeläiskoiran aktivointiakin. Oma pentuni alkoi valitettavasti lauantaina ontua, joten sen varsinaiset harjoitukset jäivät tuohon ensimmäiseen ”etsintään” ja loppuleirin Hermanni sai lähinnä olla autossa tai tehtiin pieniä nenänkäyttö- / koirahäiriöharjoituksia paikallaan.

Kuva: Jari Miettinen

Pääsin lauantaina ensimmäisen kerran todistamaan hyvin koulutettua kertovaa ilmaisua. Tämä toi mielestäni hienosti esille, että kun ilmaisu on rakennettu koiran mukaan, toimintamallista saadaan erittäin toimiva ja koiran mahdollisia heikkouksia voidaan kompensoida (kun sitä täydellistä koiraa en ole vieläkään nähnyt). Näin saavutetaan hyvä ja vahva ilmaisu.

Lauantai-iltana syötiin runsas illallinen kodalla ja vietettiin yhteistä aikaa käyden läpi päivän tapahtumia ja tietenkin ”parannettiin maailmaa” yleisesti. Uni maittoi suurimmalle osalle kuitenkin melko aikaisin pimeyden laskeuduttua ja omaan, järven kupeessa sijaitsevaan mökkiin kömpiminen tuntui todella hyvältä.

Kuva: Jari Miettinen

Seuraavana aamuna oli taas sama aamurutiini eli ryhmissä jo katsottiin uudet alueet ja siirryttiin melko rivakasti metsään. Iltapäivälle oli luvattu rankkasateita, joten mukavuudenhaluisina haluttiin yrittää välttää niitä edes osin. Meidän uusi maastomme oli piilojen kannalta todella hyvä, mutta hieman vaikeakulkuista (sellaista nilkantappomaastoa). Teemat olivat pääosin samoja kuin edellisenä päivänä, mutta kaikki edistyivät omilla osa-alueillaan. Lyhyessäkin ajassa voidaan päästä tehokkaasti eteenpäin, kun harjoitukset suunnitellaan hyvin. Tällaisella leirillä erityinen etu on, että kun joukossa on paljon kokeneita ohjaajia, uusia ideoita ja näkökulmia saadaan kattavasti mukaan. Tärkeintä on tietysti hyvä ja rakentava henki, mikä ainakin omassa ryhmässämme toteutui mielestäni kivasti.

Kuva: Jari Miettinen

Ehdimme kuin ehdimmekin pahimman sateen edeltä pois. Tai ainakin koko muu ryhmä, kun itse jäin järvelle viihdyttämään autossa ”kuoliaaksi tylsistynyttä” jalkavammaista pentua. Ihana, lämmin lounas tarjoiltiin vielä ennen loppupalaveria ja siivousta. Yksissä tuumin siivouksessakaan ei kauan nokka tuhissut, kun jokainen ryhmä teki jotain. Leiri päättyi sopivaan aikaan, jotta intensiivisen viikonlopun päälle jaksettiin ajaa vielä kotiinkin.

Suurkiitos leirin järjestäjille! Leiri on uudehko perinne, mutta tästä kannattaa ehdottomasti pitää kiinni ja ainakin omasta mielestäni Palotaruksen leirikeskus on aivan omiaan meidän tarpeisiimme. Ensi vuoden leirille varmasti kaivataan järjestäjiä, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki mahdollisten leiripestien varalle.

P.S. Hermanni kävi leirin jälkeen ortopedillä ja ontumalle ei löytynyt mitään erityistä syytä ja se hävisi itsekseen parissa päivässä. Kaikki kunnossa siis.