Digihaukku

Minusta tulee isona pelastuskoira

Teksti: Susanna Laajava

Nimeni on Tedi (Cinnaberry’s Midnight Express) ja olen rodultani sileäkarvainen collie. Olen syntynyt 2. helmikuuta 2019, ja tämä on pikku tarina ensimmäisestä vuodestani pelastuskoirakokelaana ja kaikesta siitä mitä olen omistajalleni ehtinyt tämän vuoden aikana opettaa. 

Omistajani aloitti pelastuskoiraharrastuksen Espoon pelastuskoirissa vuonna 2017 ja on sen jälkeen päässyt tutustumaan moniin mielenkiintoisiin asioihin, ja oppinut taitoja, joita ei nykymaailmassa enää niinkään pääse harjoittelemaan.

Ensinnäkin – omistajani on opetellut käyttämään kompassia ja karttaa ja suunnistamaan metsissä ilman teknisiä apuvälineitä, etsimään kadonneita henkilöitä osana Vapaaehtoisen pelastuspalvelun eli VAPEPAn organisaatiota, viestimään radiopuhelimella, antamaan ensiapua ja tietenkin toimimaan tärkeässä roolissa osana pelastuskoiria kouluttavien sitoutuneiden ja osaavien ihmisten joukkoa eli osallistumaan meidän pelastuskoirakokelaiden – ja myös jo valmiiden hälytysryhmässä toimivien pelastuskoirien koulutukseen.


Tässä kuvassa olen 4 kk ikäinen ja treenaan jo aktiivisesti Espoon pelastuskoirissa.
Kuva: Satu Nuutinen.

Pelastuskoiraharrastus vie helposti mennessään ei pelkästään pikkusormea vaan ihan koko käden – tai siis minun tapauksessani tassun tai tassut. Yhä useammin omistajani istuu vesisateessa kuusen alla piilossa tai hytisee raunioilla johonkin ahtaaseen maanalaiseen rakoon ryömineenä ja odottaa koiraa pelastamaan. Sillä aikaa minä yleensä odottelen omaa treenivuoroani lokoisasti autossa nukkuen. Sen lisäksi että normaaleissa viikkotreeneissä hujahtaa helposti neljäkin tuntia ja ajomatkat päälle, pitää treenata myös koulutusryhmän ulkopuolella, ja osallistua aktiivisesti kaiken toiminnan mahdollistavaan talkootyöhön. Espoon pelastuskoirat järjestää myös pelastuskoirakokeita, joihin tarvitaan runsaasti vapaaehtoisia eri rooleihin. Tärkeää työtä tämäkin, sillä viranomaisten käyttöönottotarkastukseen ja oikeisiin henkilöetsintätehtäviin pääsevät meistä vain parhaat ja tarkkaan testatut yksilöt. Pelastuskoiraksi kouluttautuminen onkin pitkäjänteistä puuhaa ja kestää yleensä useita vuosia. 

No mitä sitten koiran pitää osata? Meitä on toiminnassa mukana todella monen eri rotuisia, joten ihan tärkeintä on tietenkin se, että koiralla on hyvä hermorakenne ja se on sosiaalinen. Niin ja tietysti se, että koira motivoituu tähän tekemiseen, sillä treenaaminen on hankalaa, jos koiraa kiinnostaa enemmän esim. riistan perässä juoksentelu, kuin kadonneiden henkilöiden etsiminen. Minäkin olen välillä vilkuillut pupujen perään, mutta etsiminen on kuitenkin vienyt voiton, enkä ole jättänyt treeniä kesken viehkon rusakon loikkimisen vuoksi.

Mun ihka ensimmäiset pelastuskoiratreenit oli 15.4.2019 jolloin olin 10 viikon ikäinen. Koulutus alkaa sosiaalistamisesta eli aluksi treenit olivat hyvin lyhyitä ja koostuivat lähinnä siitä, että sain paljon namia ja kauheasti kehuja ihan vain siitä, kun vaivauduin paikalle. Kontakti oli yksi treenikauden pääteemoista sillä ilman kontaktia ei koiran kanssa voi työskennellä. Sitä treenattiin siis paljon. Samoin keskittymistä. Se oli aluksi tosi hankalaa kun paikalla oli muitakin ihania pentuja – etenkin mun omistajan piti tsempata aika lailla että pystyi keskittymään. Sitten me treenattiin myös mielentilaa – välillä mun omistajan mielentila oli parempi, välillä huonompi, mutta yleensä treenien päätteeksi se oli paremmalla tuulella, joten mun mielestä tämän asian harjoittelu onnistui hyvin. Sellaistakin tärkeää taitoa kuin vireen hallintaa me opeteltiin paljon. Välillä mun piti siis olla aktiivisempi ja välillä rauhallisempi riippuen vähän siitä mitä tehtävää oltiin ratkomassa. Mun virettä voi nostaa lelulla ja rauhoitun namilla – kiva että totakin saa treenata – siis leikkimistä ja syömistä.

Saan namia, kun muistan keskittyä.
Kuva: Satu Nuutinen

Pikku hiljaa treeneissä olevat kivat ihmiset alkoi mennä piiloon hankalampiin ja hankalampiin paikkoihin ja jouduin vähän näkemään vaivaa, että löysin ne piiloutuneet maalihenkilöt ja niiden namit ja sain niitä kehuja. Hoksasin homman aika nopeasti ja samalla omistajan on tarkoitus oppia lukemaan koiraansa eli minua ja huomata milloin tarvitsen jelppiä esim. hajujen kulkeutumisen suhteen. Sääolosuhteet vaikuttavat nääs aika ratkaisevasti siihen minne se haju sinkoutuu ja ohjaajan pitää osata ohjata koiraa oikeaan suuntaan jos koira ei vielä itse keksi mistä haju tulee. Kokeneet koirat yleensä osaa tän jo, mutta mä vielä harjoittelen ja saatan välillä nuuskia ihan vastakkaisella suunnalla kuin mistä se maalihenkilö sitten lopulta löytyy. Tärkeintä onkin ihan vain mahdollisimman monipuolinen harjoittelu, sillä tässäkin lajissa harjoittelu tekee mestarin. Yleensä olen ratkaissut eteen tulevat pulmat hyvin ja tärkeä taito tuolle omistajalle onkin olla myös liikaa puuttumatta mun työskentelyyn. 

Tässä käytän ilmavainua apuna kadonneen henkilön löytämiseen.
Kuva: Aino Vakkilainen

Pelastuskoiran tulee hallita kaksi erilaista etsintätekniikkaa eli maavainu ja ilmavainu. Maavainu on sitä kun mennään nenä kiinni maassa ja sitä harjoitellaan jälkitreeneissä. Ilmavainulla etsitään yleensä metsässä, taajamassa ja raunioilla, tosin me koirat käytetään kyllä meidän kaikkia aisteja aina vähän sen mukaan mitä taitoa just silloin tarvitaan. Koulutus painottuu kuitenkin päälajeihin hakuun (ilmavainu) ja jälkeen (maavainu), koska nämä on ne jotka pitää kokeissa osata jos meinaa oikeaksi pelastuskoiraksi. 

Tässä treenaan jälkeä eli maavainua.

Lisäksi koiran pitää olla koiranohjaajan hallinnassa eli totella sitä omistajaa, eikä voi kesken kaiken lähteä huitelemaan omiaan, vaan pitää oikeasti työskennellä. No työstä pitää tietenkin saada palkkaa, joten tärkeää on myös keksiä mikä sitä omaa koiraa motivoi. Mä olen silleen helppo, että mulle kelpaa namit ja lelut ja kehuistakin tykkään eli sosiaalinen palkka toimii myös. Paras palkka motivoituneelle koiralle on tietenkin se, kun tekee löydön, eli taitojen karttuessa koira palkkautuu ihan siitäkin kun pääsee työskentelemään ja saa onnistumisia, silloin ne namit jää pienempään rooliin. Mä aion pitkittää tätä prosessia niin että saan mahdollisimman pitkään niitä nameja, koska omistaja säästää mulle aina parhaat herkut treeneihin, eli en koskaan millään tahtoisi treeneistä lähteä kun siellä on niin kivaa ja maukkaat eväät.

Tänä vuonna mulla kävi tuuri koska pääsin heti rokotukset saatuani aloittamaan Espoon pelastuskoirien varta vasten ’pentupelastajille’ suunnatussa ryhmässä. Ryhmän kouluttajina toimivat kokeneet pitkän linjan pelastuskoiraharrastajat Manti Rekonen ja Ressu Stenbäck. Ne osaa kouluttaa myös rullakoiria eli tästä päästäänkin jälleen yhteen tosi tärkeään taitoon joka pitää pelastuskoirille myös kouluttaa. 

Kun koira tekee löydön sen pitää jotenkin kertoa siitä niin että kaikki pelastajat tietää saapua oikeaan paikkaan. Tätä sanotaan ilmaisuksi ja tapoja on erilaisia. Suurin osa koirista on haukkuilmaisevia eli ne haukkuu kun kadonnut henkilö löytyy. Toiseksi eniten on rullailmaisevia eli koiran kaulapannassa roikkuu rulla jonka koira ottaa suuhun löydettyään kadonneen ja tuo sen koiranohjaajalle joka tietää silloin, että koira on tehnyt löydön. Sen jälkeen koira kytketään liinaan eli sellaiseen pitkään naruun ja koira johdattaa ohjaajansa kadonneen luokse. Kolmas ilmaisun muoto on kertova eli se tarkoittaa sitä, että koiralla on oma tapa kertoa löydöstä, jonka omistaja tietää. 

Olen tehnyt löydön ja ilmaisen sen haukkumalla. Ikää minulla on tässä kuvassa 8 kuukautta.
Kuva: Aino Vakkilainen

Itse opettelen haukkuilmaisua. Aluksi tuntui vähän oudolta haukkua niille kivoille ihmisille jotka antaa mulle namia ja kehuu, mutta ymmärsin sitten että ne just haluu sitä, niin mikäs siinä sitten. Nyt mä haukun jo ihan reippaasti ja treenataan haukun kestoa, sillä valmiin pelastuskoiran pitää jaksaa haukkua niin pitkään että apu ehtii paikalle. Metsässä haukku kantautuu pitkälle ja kertoo etsijöille mistä suunnasta kadonnut on löytynyt. Me koirathan ollaan nopeampia liikkumaan kuin ihmiset, joten aika paljon pitää myös treenata tota mun omistajaa, että se hoksais kaiken missä olen taitava. Välillä merkkaan ihan selvästi hajun ja omistaja vaan jatkaa matkaa kun ei hoksaa, siksi koiranohjaajan tärkeä taito onkin koko ajan olla valppaana ja muistaa ’TYD eli Trust Your Dog’ eli luota koiraan. Sitä noi kouluttajat hoki munkin omistajalle melkein joka treeneissä. Me koirat kyllä opitaan nää jutut yleensä paljon nopeammin kuin nuo meidän omistajat, mutta kyse on kuitenkin yhteistyöstä ja on tuo omistajakin mua aina välillä pystynyt vähän jelppimään.

Jotta mun taidot tulevana pelastuskoirana karttuis, treenataan omistajan kanssa myös Espoon pelastuskoirien ulkopuolella. Jälkitreenien (joissa opettelen taitavaksi maavainun käyttäjäksi) lisäksi treenaamme tokoa (tottelevaisuuskoulutus eli sitä hallintaa) ja agilityä josta haetaan pelastuskoiralle tärkeää ’irtoamista’ eli pelastuskoiran pitää osata työskennellä itsenäisesti ja koiranohjaajan on pystyttävä ’kauko-ohjaamaan’ koiraa eli tarvittaessa esim. raunioilla lähettämään koira yksin tutkimaan tiettyjä alueita.  Tämäkin on tärkeä taito, sillä me koirat ollaan paljon ketterämpiä ja voidaan mennä paikkoihin joihin ihmiset ei esim. sortumavaaran vuoksi voi tulla ja joissa voi kuitenkin olla ihmisiä pulassa. Mä olin aluksi treeneissä ihan omistajan nilkassa kiinni, mutta nykyään irtoan jo paremmin ja työskentelen itsenäisemmin. 

Pelastuskoiran on hyvä olla ketterä ja rohkea.
Kuva: Aino Vakkilainen

Viime vuonna Espoon pelastuskoirissa treenattiin myös lumietsintää. Sitä olis kiva päästä kokeilemaan nyt talvella, sillä vaikka treeniryhmä onkin tauolla, treenaavat vapaaehtoiset ryhmät aktiivisesti vuoden ympäri ja kartuttavat taitojaan talvikauden aikana esim. rakennusetsinnässä tai taajamaetsinnässä. Rauniradalle ei turvallisuussyistä voi talvella mennä treenaamaan.

Nyt mulla on ikää 10 kuukautta ja oon tosi innostunut tästä pelastuskoirajutusta. Meitä sileäkarvaisia collieita eli ’nahkoja’ on useita pelastuskoirapuolella, esim. Kotkan pelastuskoirayhdistys ry:ssä jossa treenaa myös mun sisko Mineola. Tietääkseni olen kuitenkin ainoa rotuni edustaja ESPY:ssä. Mun suvussa on paljon pelastuskoiria, joten omistajalla on odotukset korkealla ja mahtavinta sen mielestä on se, että olen aina tosi motivoitunut työskentelemään ja iloisena heilutan häntää. Tämä(kin) on kuitenkin laji johon ei voi pakottaa ja koska harrastus vie oikeastaan kaiken vapaa-ajan pitää tekemisen olla kivaa niin koiralle kuin omistajallekin. Silloin kun omistajani kävi aikanaan tutustumiskurssilla sille sanottiin, että se huomaa kyllä nopeasti onko tämä oma laji vai ei, ja kyllä se on silti ainakin vielä toistaiseksi jaksanut rämpiä kuravellissä ja hytistä kylmissään piiloissa, hätyytellä kesäaikaan hyönteisiä tai paeta käärmeitä, ja motivoihan se tietenkin valtavasti kun saa työskennellä näin loistavan koirakaverin kanssa, niitä parhaita osaavia, taidokkaita ja mukavia treenikavereita unohtamatta.


Pelastuskoiran kouluttaminen vaatii ison joukon sitoutuneita ja osaavia ihmisiä, yksin ei voi treenata. Kuvassa mun sisko Mineola joka treenaa Kotkan pelastuskoirat ry:ssä ja vieraili meidän treeneissä kesällä. Vierailut ovat tärkeitä sillä ne mahdollistavat treenaamisen vieraassa ympäristössä koiralle tuntemattomien maalimiesten kanssa.
Kuva: Susanna Laajava

Jos sinuakin kiinnostaa pelastuskoiraharrastus, tule ihmeessä mukaan ja houkuttele omistajasikin. Sillä aikaa kun omistajasi väsyttää itsensä metsässä rämpimällä, saat nauttia lokoisista päiväunista autossa. Taitojen karttuessa selviät etsintätehtävistä muutamassa minuutissa ja suorituksista tulee tietenkin isot kehut ja paljon nameja. Ei pöllömpää siis. 

Yhteistyöllä päästään parhaisiin tuloksiin. Kuvassa omistajani Susanna Laajava ja minä.
Kuva: Aino Vakkilainen


Hau-hau-haukut paremman joulun puolesta!

Teksti ja kuvat: Laura Luotonen

Joulupuu-keräys järjestettiin tänä vuonna jo 17. kertaa ympäri Suomen. Espoonseudun pelastualan yhdistys ry:n jäsenet osallistuivat keräykseen kolmatta kertaa. Aikaisempina vuosina keräyksestä on tullut kiitosta ja espyläiset ovat olleet iloisin mielin siinä mukana, joten keräys laitettiin pystyyn tänäkin vuonna.
Yhdistys ei varsinaisesti osallistunut keräykseen, vaan toimi välikätenä, jotta jäsenten oli helpompi saada yhteiden rahapotti kerättyä. Kerätyillä rahoilla espytonttu hankki lahjat keräykseen ja paketoi ne.

Martta ja Kerttu toimivat laaduntarkkailijoina.

“Keräys toteutetaan non profit -periaatteella eli kaikki osapuolet toimivat korvauksetta. Hyväntekeväisyystempauksella kerätään lahjoja lastensuojelun ja erityisen tuen piirissä oleville lapsille, joilla voi olla rajallinen mahdollisuus saada joululahjoja. Tällaisia lapsia on kuntien ja kaupunkien lastensuojelun asiakkaina maanlaajuisesti kymmeniä tuhansia, pelkästään pääkaupunkiseudulla yli 10 000. Lahjat jaetaan perille saajilleen luotettavien tahojen, kuten kaupungin sosiaalihuollon kautta. Lahjat menevät suoraan perheille ja lapsille sosiaalihuollon kautta ilman välikäsiä tai kuluja. Joulupuu on Keskuspuiston Nuorkauppakamarin rekisteröimä tavaramerkki. Joulupuun järjestäjinä toimivat pääasiassa nuorkauppakamarit eri paikkakunnilla ympäri Suomen.”, kerrotaan joulupuu-keräyksen sivustolla osoitteessa www.joulupuu.org.

Tänä vuonna espyläiset saivat kerättyä huimat 524 euroa, jolla hankittiin lapsille 134 lahjaa. Lahjat on toimitettu keräyspisteeseen, josta ne jatkavat matkaansa ilahduttamaan lapsia ja nuoria.

Espoon pelastuskoirat toivottavat kaikille mukavaa joulunodotusta.

Kymmenen kuukauden ikäisen Martan (vas.) oli toisinaan vaikea ymmärtää, miksi hän joutuu odottamaan omia lahjojaan jouluaattoon asti. Mummoikään ehtinyt Kerttu on jo konkari keräyksen lahjojen laaduntarkkailussa.

Tanhupallon matka raunioilla

Teskti ja kuvat: Ritva Snabb

Oli maaliskuun alku, kun tyttäreni soitti: vuoden ikäinen schapendoes tyttö etsi kiireellisesti uutta kotia. Tunnen koiran molemmat vanhemmat, sekä Papu isän että Hipsu emon, joten asiaa ei mietitty kuin yksi yön ja kävimme hakemassa tytön kotiin. Koira sai uudeksi kutsumanimekseen Tanhupallo, kun sen jalat eivät pysy maassa ja pallot ovat parasta mitä maailmassa on… tai ainakin melkein. Joka tapauksessa virtaa riittää, ja tietysti sillä on myös karvamato kaverina. Ja vinkupalloja ja röhkivä possu ja… Koirakavereina Maukka -collie ja Papu iskä.

Kavereiden kanssa on kiva hengailla.

Koiran koulutuksessa menetelmäni ovat positiivinen vahvistaminen, naksutinkoulutus, pilli ja palkkasanat. Haluan myös, että koira on itse aktiivinen toimija. Koiran tekemä virhekäytös on vihje siitä, ettei se oikein vielä osaa. Olemme hakeneet paljon positiivisia kokemuksia eri paikoista ja tilanteista. Tanhupallo saa leikkiä tuttujen koirien kanssa ja temmeltää metsässä. Ensimmäiset asiat, mitä lähdin sille kouluttamaan, olivat luoksetulo ja kontakti. Vaihdoin Tanhupallon koulutuskieleksi ruotsin, koska se tuntui koirasta mukavammalta.

Raunioille lähdettiin Tanhupallon kanssa harjoittelemaan ihmisten etsimistä, koska koira on niin ketterä ja energinen iloinen höpsö. Jo ensikosketus rataan kertoi, että koira on siellä kuin kotonaan. Tanhupallon mielestä rauniot ovat yksi parhaista jutuista.

Tanhupallo Espoon raunioradalla.

Ihmisten etsiminen alkoi ukkoihin törmäämisellä. Ja sekös vasta olikin kivaa, kun siinä sai purkista namppaa, eikä tarvitse tehdä mitään. Ukot menivät vaikeampiin ja vaikeampiin piiloihin ja Tanhupallohan etsi ja löysi. Ilmaisuksi valittiin haukkuminen ja sitä alettiin treenailla heti. Purkille haukkuminen oli aluksi haastavaa, mutta metsästä löytyi hyviä osaavia maalimiehiä ja sekin asia saatiin ratkaistua.

Tanhupallo on rohkea tyttö.

Näin meni kesä ja elokuussa mentiin Turun raunioradalle suorittamaan sove. Ohjaajan nälkä kasvoi syödessä, joten haettiin koepaikkaa omalta Oittaan radalta ja suoritettiin lokakuun alussa raunio peruskoe. Raunio loppukokeen Tanhupallo suoritti komealla ykköstuloksella vuoden viimeisessä Oittaan rauniokokeessa 26.10.19.
Huima kehityskaari nuorella koiralla! Ikää sillä on nyt 1v 7 kk, joten ehditään vielä vaikka ja mitä.

Tanhupallo Lapuan raunioradalla uinnin jälkeen.


Haun peruskoetta käytiin kokeilemassa myös, mutta kun ohjaaja ei osaa niin hyväkään koira ei tilannetta pelasta. Etsintäsuunnitelma oli hyvä, mutta sitä pitää myös noudattaa, sanoi testaaja. Niinpä meinattiin jättää yksi ukkeli metsään. Onneksi oli osaavia taidontarkastus- koiria tulossa meidän jälkeen, niin saatiin sekin asia hoidettua mallikkaasti.

Tanhupallo vähän kyllä varmasti miettii, että mitä varten nuo ihmiset tuppaavat eksymään koko ajan. Niitä kun löytyy raunioilta, metsistä, taajamasta, rakennuksista ja vaikka mistä. On ukkoa, akkaa, nuorta ja vanhaa – jopa lapset ja teinit eksyvät. Ihme sakkia!

“Kadonneita” löytyy myös metsästä.

Schapendoes Tanhupallo on mainio harrastuskaveri. Se palkkautuu todella hyvin ruualla, leikillä ja myös sosiaalisesti. Olen todella ylpeä siitä.

Kiitos koiran hyvästä edistymisestä kuuluu meidän upealle lauantain raunioryhmälle, jonka ansiosta edistystä on tapahtunut huimasti.
Nyt, kun rauniokausi on lopuillaan, tulemme keskittymään jälkeen ja pidempiin metsätreeneihin. Ensimmäiset pitkät hakutreenit on jo tehty onnistuneesti, joten tästä on hyvä jatkaa kohti uusia haasteita. 

Pennusta pelastuskoiraksi

Teksti ja kuvat: Lea Mikkola

Tämä on pennusta pelastuskoiraksi- kirjoitussarjan ensimmäinen osa. 

Yhdistykseemme on tänä vuonna tullut melkoinen pentusuma, onpa jopa tälle kaudelle oma pentupelastajien ryhmäkin. Minua pyydettiin kertomaan hieman pentuarjestamme saksanpaimenkoira Hermannin kanssa, joten tässä on nyt ensimmäinen osa sarjaa, josta muut osat ilmestyvät myöhemmin tänä vuonna.

Ensin lyhyesti taustoja, koska se on mielestäni oleellinen osa harrastus- tai oikeastaan minkään koiran hankintaa. Pennun ottamista suunnittelin pitkään ja minulla oli haku epävirallisesti päällä yli vuoden. Suosituksen kautta ja erinäisten selvitystöiden jälkeen päätin laittaa pennun tilaukseen ulkomailta ja lopulta lensin Saksaan hakemaan Hermannia helmikuussa 2019. Pentue ei ollut mikä tahansa saksanpaimenkoirakatras, tässä porukassa oli luonnetta vaikka muille jakaa (hyvällä tavalla; ei siis mitään turhan huutajia/härvääjiä) ja pentuesisarukset menivätkin kaikki aktiiviharrastajille tai työkäyttöön. Tällaista olin tietysti lähtenyt hakemaan, koska olin ensisijaisesti hakemassa harrastus(työ)koiraa. Eikä tämä tarkoita, että koira on minulle vain väline, päinvastoin, panostan koiriin todella paljon myös harrastamisen ulkopuolella ja lopulta (kun kyseessä ei ole virkakoira), 80 % koiran elämästä on niin kutsuttua arkea. Tuontipentu ei myöskään ole mikään tae hyvästä koirasta, vaan tähän liittyy vielä enemmän selvitystöitä ja siitä huolimatta epävarmuus on helposti suurempi, kuin kotimaiselta kasvattajalta koiraa etsiessä.

Pennun hakeminen lentäen on ihan oma tarinansa, mutta siihen saa varata aikaa ja rahaa, mikä nostaa tietysti pennun hankintahintaa. Pentu kotiutui nopeasti ja aloitimme hetimmiten ympäristötreenit sekä muita yksinkertaisia harjoituksia. Minulla ei ole mitään suuria tavoitteita ensimmäiseksi vuodeksi, vaan haluan antaa reippaasti aikaa suhteen kehittymiselle ja koiran sosiaalistamiselle. Sosiaalistamisella tarkoitan tuota edellä mainittua ympäristötreeniä, enkä pelkkää koirasosiaalisuutta. Niinpä käytin pennun herkkyyskauden (joka päättyy yleisesti noin 16 viikon iässä) pitkälti siihen, että kävimme paljon kaupungilla (Helsingissä), nähtiin erilaisia paikkoja, kulkuvälineitä, ihmisiä, koiria ja muita eläimiä, liikuttiin eri vuorokauden aikoina, erilaisilla alustoilla, kaupoissa sisällä (mihin nyt koiran sai viedä), vein pari kertaa koiran toimistolle jne. Samaan aikaan totutin koiraa yksinoloon ja autossa matkustamiseen. Vieraita koiria pyrittiin näkemään paljon; korostan näkemään, ei leikkimään tai tutustumaan kosketusetäisyydeltä.

Haluan, että Hermanni aikuisena suhtautuu muihin koiriin neutraalisti, joten tämä pidettiin mielessä alusta asti. Valikoitujen koirien kanssa pääsi silloin tällöin leikkimäänkin, mutta vain irti ja vain tilanteissa, jotka eivät olleet yhteydessä ”työntekoon”. Samalla tavalla tänä pikkupentuaikana pidin yllä strategiaa, että liivit päällä pentua ei tulla ihastelemaan läheltä ja lääppimään. Sain itse asiassa ilokseni huomata, että liivit (kuvassa) huomattiin yleensä todella hyvin ja ihmiset ymmärsivät kaupungilla ilman sanomistakin välttää kontaktia koiraan. Koen tämän olleen todella hyvä päätös, sillä pentu oppi todella nopeasti, että ihmisvilinässäkin minä olen se, jota kannattaa kuunnella ja seurata, eikä ollut lähdössä jokaisen vastaantulijan mukaan. Nyt pennun kasvettua, olen lieventänyt tätä sääntöä sen verran, että kysyttäessä koiraa saa tulla paijaamaan, vaikka sillä olisi liivit päällä. Nyt Hermanni ottaakin tällaiset ihmiset rauhallisesti vastaan, antaa tyytyväisenä paijata itseään hetken ja sen jälkeen kääntyy puoleeni, jolloin teen ystävällisesti selväksi, että nyt tutustuminen riittää.

Ympäristöopin ohessa rakentuu pennun ja itseni välinen suhde melko automaattisesti. Kun tilanteet ottaa ajatuksella ja pitäytyy keskittyneenä koiraan, alkaa se kuuluisa yhteinen kupla muodostua, jota on sitten helppo pitää yllä jatkossakin, kun se on pentuiässä opittu. Toki nyt koiran kasvaessa ja erityisesti hormonien alkaessa hyrrätä, on tuo kupla välillä koetuksella, mutta pikkupentuna tehty vakaa pohjatyö tekee sen uudelleen löytymisen helpommaksi. 

Kevään aikana olemme myös aloittaneet pohjatyön jälkityöskentelylle. Aloitan koiran lajikouluttamisen aina jäljeltä (jotkut minua huomattavasti viisaammat ovat sanoneet fiksuksi strategiaksi, itselleni tämä on muodostunut tavaksi ehkä lähinnä onnekkaan sattuman kautta, mutta tämä on sitten toinen jutun aihe). Edellisen koirani koulutin alun perin perinteisellä ”makkarajäljellä”, mutta senkin kanssa vaihdoin tekniikkaa myöhemmin, kun siirryttiin tunnistusetsintäharjoituksiin ja aloitettiin koulutus periaatteessa alusta. Hermannin kanssa aloitan esineilmaisusta, jolloin rakennan lopulta jäljen takaperin ketjuttaen (taas ihan oma aiheensa). Muitakin tapoja on, kaikissa omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta tällä hetkellä pitäydyn tässä menetelmässä. Oli koulutustapa mikä tahansa, tärkeää mielestäni, etenkin pennun kanssa, jota opettelen vasta tuntemaan, on joustavuus. Jos jokin menetelmä alkaa tökkiä, pistetään mietintämyssy päähän ja ajatuksella rakennetaan koulutusohjelmaa uuteen suuntaan.Tässä onkin tämän kirjoitukseni yksi pääpointti: teen jo pennun kanssa kaiken ajatuksella, aina ja kaikkialla. Johtonuorana on se, miten haluan kunkin toiminnon palvelevan meitä, kun koira on aikuinen (ja painaa noin 40 kg, jos merkit pitävät paikkansa). Kaikkea pentuna oppimaansa, koira pyrkii käyttämään myös aikuisena. Tämä voi olla joko huono asia, jos se johtaa epäjohdonmukaisuuteen ohjaajan puolelta, tai sitä voi erinomaisesti hyödyntää niin yleisesti koiran sosiaalistamisessa kuin jonkin teknisen asian opettamisessa. Samasta syystä pentuaika on mielestäni melkoisen uuvuttavaa, koska mietin aina, mitä koira mistäkin asiasta/tilanteesta oppii ja miten se voi heijastua tulevaisuuteen. Totta kai koiraa voi aina uudelleenkouluttaa, mutta silloin mennään mielestäni takapuoli edellä puuhun. Tähän ydinasiaan päätän tällä kertaa. Meitä voi seurata myös blogissa https://guardacaccia.wordpress.com/.

Esineilmaisun alkeita- video:
https://www.youtube.com/watch?v=OlECGvO_PV0

Raunioviikonloppu Lapualla

Teksti: Tove Monnberg, Ritva Snabb
Kuvat: Ritva Snabb

Raunioviikonloppu Lapualla

Huhtikuun alussa tuli kysely raunioryhmäläisillemme löytyisikö aikaa ja halukkuutta lähteä viikonloppureissuun Lapuan raunioradalle joskus kesän aikana. Kiinnostusta löytyi riittävästi ja niinpä sitten suunnattiin noin 10 koirakon voimin Lapualle 16.8.

Majoitus ja ruokailu hoitui Wanhan Karhunmäen Vapaa-ajankeskuksessa, missä osa majoittui huoneisiin ja osa asuntoautoihin. Käytössämme oli myös pienen metsälammen rannalla oleva tilava kota sekä puulämmitteinen rantasauna.

Rauniohommiin päästiin lauantai-aamuna mukavassa poutasäässä. Raunioalue oli iso ja vaihteleva ja piiloja löytyy torneista sokkeloihin ja kaivoista vesipiiloihin, helpoista todella haasteellisiin. Toisin sanoin jokaiselle jotakin, kun koirien tasot olivat vähemmän tehneistä konkareihin ja koot käppänästä hoffiin.

“Löytyykö täältä joku?”, Niilo miettii.
Kuva: Ritva Snabb
“Joku ukko, joo… näköjään!”
Kuva: Ritva Snabb

Aina ei maalimiehenä pääse näkemään, miten koira työstää sitä ihmeellistä hajumaailmaa. Siksi olikin todella kiinnostavaa olla piilossa parin metrin korkeudessa riippusillalla kahden kontin välissä, mistä näki koko alla olevan alueen ja pääsi seuraamaan koiran työskentelyä ns. aitiopaikalta.
Aika nopeasti Herccu-lagotto otti hajun ylhäältä, mutta kesti hetken ennen kuin se paikallisti piilon. Sitten piti keksiä miten sinne ylös pääsee ja tikkaat kontin katolle löytyi pienen etsinnän jälkeen. Koska askelvälit olivat liian isot ja tikkaat hieman epävakaat niin Herccu sai nostoapua. Riippusilta olikin helppo juttu ja Herccu tassutteli reippaasti, mutta rauhallisesti näytölle syömään ansaittua palkkaansa.

“Jos oikein yrittää, pääseekö tikkaita pitkin kiipeämään?”, pohtii Herccu.
Kuva: Ritva Snabb
Kyllä ihmiset auttavat pientä koiraa tarvittaessa. Herccu sai nostoapua.
Kuva: Ritva Snabb

Pitkän ja antoisan päivän jälkeen vietettiin iltaa mukavissa tunnelmissa. Sauna oli niin kuin pitää, sopivan lämmin ja pimeä, ja metsälammen vesi virkistävä. Kodassa paistettiin makkaraa ja muurinpohjalettuja nuotiolla ja rupateltiin niitä näitä, toiset pitempään kuin toiset…

Kun kamppeet oli pakattu, sunnuntaina oli vielä aikaa yhdelle rauniokierrokselle. Suunnitelmissa oli vesipiilo, mutta sateisen sään takia se jätettiin väliin. Se ei kuitenkaan haitannut, kun haasteita löytyi muista vielä käyttämättömistä piiloista. Koirat jaksoivat etsiä, tarkasti ja innolla, ja ohjaajatkin olivat kartalla. 😉
Kun kaikki maalimiehet olivat löytyneet ja loppupalaveri pidetty, suuntasimme tyytyväisinä ja toivottavasti viisaampina kotiinpäin.

Tämä oli kaikin puolin hyvin käytetty viikonloppu!

ESPY Special 2019 -turnajaiset

Teksti: Katja Ahmavuori
Kuvat: Emmi Heinonen

Suomessa on arviolta noin 700 000 koiraa (kennelliitto). Näistä koirista 14 osallistui tänä vuonna Oittaan raunioradalla 7.9.2019 järjestettyihin ESPY specialeihin.  Espy specialien tavoitteena on ollut luoda koiralle ja koiran ohjaajalle päivä, jolloin yhdessä tekeminen on erityisen mukavaa. Tärkeintä on hyvä fiilis sekä koiran hallittavuus.

Osallistujat suunnittelivat itselleen vaakunan, jonka mukana kuljettaminen toi sopivasti lisähaastetta päivään.
Kuva: Emmi Heinonen

Tämän vuoden teemana oli keskiaika ja turnajaiset. Koirat pidettiin suurimmaksi osaksi kytkettynä päivän aikana, jolloin varmistettiin turvallisuus ja se, että kaikki halukkaat pystyivät osallistumaan koiran koulutustasosta riippumatta.

Osallistujat jaettiin kahteen joukkueeseen. Toinen keskiaika ja Nakkikulho ottivat mittaa toisistaan päivän aikana erinäisissä lajeissa ja testeissä. Tärkeintä oli voitto eikä rehti kilpa, vai miten se nyt menikään …

Koirat kuljetettiin testialueelle ohjaajan jalkojenvälissä kuten keskiaikaisen ratsuperinteen mukaisesti tuleekin toimia. Joukkueet olivat hahmotelleet aloituspaikalla itselleen omat vaakunat, joita tuli kantaa mukanaan koko kisailun ajan, joka hieman hankaloitti puuhaamista.

Osallistujat kulkivat ratsain tehtävärastilta toiselle.
Kuva: Emmi Heinonen

Ensimmäisessä osiossa suoritettiin turnajaiset, jossa ohjaajien tuli peitsien avulla ensin etsiä ja sitten kuljettaa renkaat heittopaikalle, jossa toinen koirakko ”ratsain” suoritti tarkkuus heittoa. Ohjaajat mokasivat, kuten useimmiten aina, eivätkä juurikaan saaneet renkaita osumaan muualle kuin hämmästyneiden lehtokotiloiden kopsahtavaan kuoreen.

Renkaan heittäminen ratsun selästä vaatii tarkkuutta.
Kuva: Emmi Heinonen

Seuraavassa osiossa tikkaa heitettiin vasemmalla kädellä ja käsite ”tikkataulu” oli muuttunut ohjaajien mielessä, taulun takana olevaksi vanerilevyksi, eikä ihmispolojen suoritteita voi tässäkään lajissa erityisemmin kiitellä.

Tikanheittopaikallekin kuljettiin ratsain.
Kuva: Emmi Heinonen

Kun vihdoin oli koirien aika päästä toimiin, alkoi suoritteet paranemaan, kun ohjaajat eivät haitanneet täydellisten suoritusten tekoa. Ketteryysrata suoritettiin A-esteellä, putkella, kiipeilyllä, hypyllä ja tynnyrikeinulaudalla sekä liukumäellä. Mikäli joku koirista ei ollut kykeneväinen tehtävää suorittamaan tuli joukkueesta toinen tessu apuun ja saatiin radat suoritettua erittäin tiukan ajanoton alla.

Ketteryyttä testattiin koiralta ja ohjaajalta.
Kuva: Emmi Heinonen
Tärkeintä ei ollut tyyli vaan asenne!
Kuva: Emmi Heinonen

Ketteryysradalla ohjaajat olivat jälleen jälkijunassa eikä A-esteen tai ryömimisen suorittaminen vie tällä kertaa jutusta palstatilaa, koska uskon kuvien puhuvan puolestaan. Erään ohjaajan kommenttia lainatakseni ” minulle jäi elinikäiset traumat A-esteen ylityksestä”.

Niilo kannustaa ohjaajaansa A-esteellä.
Kuva: Emmi Heinonen

Tottelevaisuusosiossa joukkueen piti muodostaa esitys, jossa ilmenisi 1 min paikkamakuu, seuraaminen vasemmalla ja oikealla, luoksetuleminen, tassun antaminen sekä näyttävä lopetus. Joukkueet olivat tehneet loistavat spektaakkelit mutta tällä kertaa laululla höystetyllä esityksellä, Nakkikulho veti voiton kotiin.

Näyttävä loppuasento kruunasi esityksen.
Kuva: Emmi Heinonen
Tuomarit antoivat pisteensä esityksistä.
Kuva: Emmi Heinonen

Raunioradan ja pelastuskoiratoiminnan hengen mukaisesti viimeisenä tehtävänä suoritettiin raunioetsintää. Kunkin joukkueen jäsenet piiloutuivat ja ideana oli, että se joukkue, joka pysyy piilossa kauiten, voittaa.
Nakkikulho vetäytyi kilpailusta arvosyistä ja hankalan piiloutumisen sijaan järjestivät vastajoukkueelle kivan treenikokemuksen.  Maalimiehet nousivat kuin tatit sateella ja Toinen keskiaika veti pisteet kotiin. Nakkikulholle annettiin kuitenkin reiluuspisteitä valitusta toimintatavasta.

Nenät viritettyinä kadonneet löytyivät nopeasti.
Kuva: Emmi Heinonen

Etsinnän jälkeen oli aika laittaa grilli kuumaksi ja kulauttaa viisituntisen tehotreenin pölyt kurkusta alas. Koirat olivat tässä vaiheessa offline tilassa ja ohjaajat kykenivät vielä jonkinasteiseen kommunikointiin. Sen verran maaginen oli päivän kulku ollut, että haarukat alkoivat taipumaan ohjaajien käsissä ruokailun aikana, tai sitten syynä oli liian kuumat makkarat.

Joukkuekilpailun voiton vei tänä vuonna Toinen keskiaika Nakkikulhon tullessa täpärästi toiseksi. Kaikki osallistujat kuitenkin palkittiin rankan suorituksen päätteeksi.

Vaakunat kulkivat mukana myös piiloihin.
Kuva: Emmi Heinonen

Tänä vuonna kiertopalkinnot jaettiin seuraavasti:
Paras etsintä: Marika ja Niilo 
Paras tottis :Katja ja Laku 
Vuoden tsemppari: Ressu ja Rusina 

Vuoden 2020 ESPY Specialien suunnittelelutyö on jo nyt alkanut. Tämänvuoden päivä oli mitä mainioin, siitä järjestäjille iso kiitos! Maailmassa on koira urheilua ja koira urhreilua joista jälkimmäistä tällaiset tempaukset kuvaa.
Tapahtumat jotka mahdollistaa kaikkien osallistumisen, hauskanpidon ja treenin ovat varsin tervetulleita tuulahduksia. Rohkeasti siis mukaan ensivuonna tavoittelemaan kiertopalkintoja. Jos tuntuu että koira ei ole hanskassa- ei haittaa, voit aina lainata joukkuetoveriltasi lapaset.

Espy Special 2019 -turnajaisten osallistujat ja järkkärit.
Kuva: Emmi Heinonen

Maastoleiri 2019

Teksti: Lea Mikkola

ESPY:n maastoleiri järjestettiin taas Palotaruksen leirikeskuksessa elokuussa. Osallistujia riitti kolmeen ryhmään, joille jaettiin omat treenialueet laajoista maastoista. Maastoja myös vaihdettiin, jotta kaikki saivat mahdollisuuden harjoitella erilaisilla alueilla. Puitteet olivat siis kunnossa, montaa yhtä hienoa leiripaikkaa en ole nähnyt. Mahdollisuus yksilömajoitukseen oli ehdottomasti eduksi nuoren koiran kanssa.

Leirille osallistumisen ehtona oli jonkin koiran kanssa suoritettu maastokoe eli mukana oli lähinnä kokeneita tai vähintäänkin jo jonkin aikaa harrastaneita ohjaajia. Tämä on konseptina toimiva, sillä viikonloppu on lyhyt aika ja on hienoa, että siinä voidaan keskittyä tekemiseen tehokkaasti. Huom, tämän ei ole tarkoitus olla syrjivä kommentti vasta-alkajia kohtaan, vaan tämä rajauspäätös on mielestäni perusteltu ja leireille kyllä ehtii ”harrastusiän” karttuessa. Joka tapauksessa, tästä syystä tälläkin leirillä pystyttiin keskittymään harjoituksiin tehokkaasti ja ainakin omassa ryhmässämme toiminta oli mutkatonta; kaikilla oli hienosti homma hanskassa (ja poikkeuksellisesti hanska EI hukassa😉).

Kuva: Lea Mikkola

Perjantaina, lyhyiden esittelyiden jälkeen, oli pientä yhteisohjelmaa: erilaisia hallinta-/tottelevaisuustehtäviä rennolla asenteella. Houkutusten highway aiheutti ehkä eniten ennakkoon spekulointia koirien suoriutumisesta, mutta suurin osa koirista paineli epäröimättä suorinta reittiä ohjaajiensa luo.  Nuoretkin koirat suoriutuivat ohjelmasta kunnialla, vaikka ainakin Hermanni oli lopulta aika puhki ja sai mennä autoon lepäämään, kun muut vielä tekivät ryhmässä paikallaoloja ja luoksetuloja. Iltasella vietettiin yhdessä aikaa saunoen ja hyvästä ruuasta nauttien. Järvessä oli ihana uida ja moni siellä viihtyikin pitkään.

Kuva: Jari Miettinen

Lauantaina kokoonnuimme aamupalalla ryhmiin ja sovittiin siirtymisestä treenialueille. Meidän ryhmässä oli hyvin erilaisia koirakoita, joten saatiin päivän aikana laaja valikoima erilaisia harjoituksia koirahäiriöstä, pennun ensimmäiseen etsintäharjoitukseen, ilmaisuharjoituksia, koiran ohjattavuutta, ohjaajille suunnitelmallista etsintäalueen läpikäyntiä ja eläkeläiskoiran aktivointiakin. Oma pentuni alkoi valitettavasti lauantaina ontua, joten sen varsinaiset harjoitukset jäivät tuohon ensimmäiseen ”etsintään” ja loppuleirin Hermanni sai lähinnä olla autossa tai tehtiin pieniä nenänkäyttö- / koirahäiriöharjoituksia paikallaan.

Kuva: Jari Miettinen

Pääsin lauantaina ensimmäisen kerran todistamaan hyvin koulutettua kertovaa ilmaisua. Tämä toi mielestäni hienosti esille, että kun ilmaisu on rakennettu koiran mukaan, toimintamallista saadaan erittäin toimiva ja koiran mahdollisia heikkouksia voidaan kompensoida (kun sitä täydellistä koiraa en ole vieläkään nähnyt). Näin saavutetaan hyvä ja vahva ilmaisu.

Lauantai-iltana syötiin runsas illallinen kodalla ja vietettiin yhteistä aikaa käyden läpi päivän tapahtumia ja tietenkin ”parannettiin maailmaa” yleisesti. Uni maittoi suurimmalle osalle kuitenkin melko aikaisin pimeyden laskeuduttua ja omaan, järven kupeessa sijaitsevaan mökkiin kömpiminen tuntui todella hyvältä.

Kuva: Jari Miettinen

Seuraavana aamuna oli taas sama aamurutiini eli ryhmissä jo katsottiin uudet alueet ja siirryttiin melko rivakasti metsään. Iltapäivälle oli luvattu rankkasateita, joten mukavuudenhaluisina haluttiin yrittää välttää niitä edes osin. Meidän uusi maastomme oli piilojen kannalta todella hyvä, mutta hieman vaikeakulkuista (sellaista nilkantappomaastoa). Teemat olivat pääosin samoja kuin edellisenä päivänä, mutta kaikki edistyivät omilla osa-alueillaan. Lyhyessäkin ajassa voidaan päästä tehokkaasti eteenpäin, kun harjoitukset suunnitellaan hyvin. Tällaisella leirillä erityinen etu on, että kun joukossa on paljon kokeneita ohjaajia, uusia ideoita ja näkökulmia saadaan kattavasti mukaan. Tärkeintä on tietysti hyvä ja rakentava henki, mikä ainakin omassa ryhmässämme toteutui mielestäni kivasti.

Kuva: Jari Miettinen

Ehdimme kuin ehdimmekin pahimman sateen edeltä pois. Tai ainakin koko muu ryhmä, kun itse jäin järvelle viihdyttämään autossa ”kuoliaaksi tylsistynyttä” jalkavammaista pentua. Ihana, lämmin lounas tarjoiltiin vielä ennen loppupalaveria ja siivousta. Yksissä tuumin siivouksessakaan ei kauan nokka tuhissut, kun jokainen ryhmä teki jotain. Leiri päättyi sopivaan aikaan, jotta intensiivisen viikonlopun päälle jaksettiin ajaa vielä kotiinkin.

Suurkiitos leirin järjestäjille! Leiri on uudehko perinne, mutta tästä kannattaa ehdottomasti pitää kiinni ja ainakin omasta mielestäni Palotaruksen leirikeskus on aivan omiaan meidän tarpeisiimme. Ensi vuoden leirille varmasti kaivataan järjestäjiä, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki mahdollisten leiripestien varalle.

P.S. Hermanni kävi leirin jälkeen ortopedillä ja ontumalle ei löytynyt mitään erityistä syytä ja se hävisi itsekseen parissa päivässä. Kaikki kunnossa siis.

Järki Jäljellä – Pelastuskoiraliiton ryhmäkatselmus 2019

Teksti: Kalle Tomi

Kuva: Tanja Mykkänen

Pelastuskoiraliitto järjestää vuosittain liiton jäsenyhdistysten hälyryhmille ryhmäkatselmuksen. Tänä vuonna ryhmäkatselmuksen järjesti Etelä-Savon Etsintäkoirat ry (ESEK) Savonlinnan ympäristössä 23.-25.8.

Toukokuussa huomasin ESPY:n hälyryhmän Facebookissa viestin, että ryhmikseen mahtuisi mukaan vielä pari kartturia. Uutena hälyryhmäläisenä en oikeastaan edes tiennyt mistä puhutaan. Viestistä ymmärsin tapahtuman olevan viikonlopun mittainen elokuussa ja Savonlinnassa. Ensimmäinen ajatus oli lähteä mukaan, sillä tässä varmaan olisi hyvä tilaisuus oppia. Hieman kyllä pohdin, että halutaankohan mukaan aivan uusi hälyryhmäläinen, mutta silti ilmoitin olevani kiinnostunut lähtemään ja jäin odottamaan, millainen vastaus tulee. Vielä samana päivänä huomasin saaneeni viestin, jossa todettiin et ilman muuta olet tervetullut mukaan.

Meiltä ESPY:stä oli alun perin lähdössä kaksi joukkuetta mukaan. Joukkue koostuu ryhmänjohtajasta, kolmesta koirasta, ohjaajasta ja kartturista. Kesällä saimme ikävän ilmoituksen, että mukaan ei mahdu kuin yksi joukkue per yhdistys ja ajattelin viimeisimpien joukossa mukaan ilmoittautuneena, että minun matkani peruuntuisi. Eipä peruuntunutkaan, sillä kun en ollut viestiä heti huomannut, niin siellä oli jo yhden ryhmän verran peruutuksia. Täten lopulta ESPY:stä tapahtumaan lähti: ryhmänjohtajana Emppu, koira 1 Velho + Päivi + Laura, koira 2 Noppa + Gabi + Kalle ja koira 3 Coco + Stefan +Tanja.

Elokuun lopun perjantai-iltapäivänä suuntasimme kohti Savonlinnaa. Autossa Gabi kysyi minulta, tiedätkö mihin olet tulossa. Tässä vaiheessa olin tietty jo hieman ymmärtänyt lisää siitä mihin olin menossa ja sanoin, että eikös tämä ole kuin pelastuskoirayhdistysten hälytysryhmien välinen kilpailu. Olin jotenkin mielessäni ajatellut, että varmaan tämä on jotain samanlaista kuin partiotaitokilpailut, joissa on useissa tullut mukana oltua. Sain kuulla, että muuten kohtuu hyvin, mutta tämä ei ole lainkaan kilpailu vaan mahdollisuus mitata omia taitojaan. Saavuimme majapaikkaan illansuussa, kannoimme tavarat huoneisiimme ja suuntasimme iltapalalle. Iltapalan aikana ryhmänjohtajamme pyydettiin jonnekin ja Empun palattua saimme kuulla ensimmäisen tehtävän alkavan heti. Nopeasti vaatteiden vaihto, hälykamat mukaan ja autolle. Ulkona oli jo aivan pimeää ja sateli hieman. Kohteelle Kerimaan lomakeskuksen eteläpuolelle oli noin 40 km:n matka, joten matkalla oli hyvä tehdä valmisteluita.

Nopan ja Gabin kanssa saimme alueeksi noin 7 ha:n kaistaleen järven rantaa. Maasto oli mukavaa, mutta mäet olivat niin jyrkkiä, ettei niitä todellakaan tehnyt mieli turhaan mennä ylös alas. Noppa merkkasi kovasti järven rantavettä ja Gabin kanssa yritimme lampuilla katsella, onko järvellä jotain. Ilma oli sen verran kylmentynyt, että hengityksen höyry peitti näkyvyyden eli hengittämättä. Tässä tuli viikonlopun opetus numero 1, otsalamppu ei tässä ollut paras vaan käsilamppu oli parempi, eli jatkossa etsintälaukkuni täydentyy käsilampulla.

Etsinnän aikana löysimme muutaman esineen ja olisihan meidän alueella ollut maalihenkilökin, mutta Velho oli nopeampi ja nappasi hänen hajunsa naapurialueelta kohtuu matkan päästä ja PMR:llä saimmekin tiedon Velhon tulleen alueellemme. Muita maalihenkilöitä ei ESPY:n alueella ollut. Sunnuntaina palautetilaisuudessa saimme selityksen siihen, miksi Noppa merkkasi vettä eli suht kapean järven toisella puolella oli kohtuu lähellä rantaa maalimies – hyvä Noppa!

Lauantaina edessä oli kuusi rastia ja jokaisesta rastista joukkueelle annettiin suljettu kirjekuori, jonka sai aina avata ennen kyseistä rastia. Kirjekuoressa oli osoite, johon piti autolla suunnistaa sekä tiedot, mitä rastilla tehdään. Tässä ryhmän tehtäväksi jäi ensinnäkin löytää rastille, mutta samoin jo matkalla saattoi suunnitella, miten toimimme ja esimerkiksi jakaa alue osiin koirille. Ensimmäinen rastimme oli Savonlinnan kaupunkialueella Miekkoniemessä, jonne kaksi riitelevää ja humalaista ESEK jäsentä olivat oletettavasti eksyneet matkalla edellisillan juhlista kotiin. Aikaa meillä oli etsintään yksi tunti ja kyllähän me jo aamulla krapulaiset juhlijat löysimme.

Seuraavaksi suuntasimme Casinon alueelle ja jälleen etsimme kadonneita ESEK jäseniä. Täällä oli selvästi kolme eri aluetta, mutta alueet olivat kohtuu erikokoisia. Gabin kanssa saimme suurimman alueen Sulosaaren, sinne johtavan sillan ja yhden pikkusaaren.

Aikaa oli jälleen yksi tunti ja ajan päättyessä piti kaikkien olla takaisin johtopaikalla. Löysimme alueella olleen henkilön, mutta Sulosaari oli aivan liian iso yhdelle koiralle tunnissa etsittäväksi ja sieltä meillä jäi esineitä löytämättä. Tässä oppina oli, että alueiden jako oli varmasti oikea, mutta Sulosaaressa olisi pitänyt aloittaa etsintä kauimmaisesta nurkasta, niin saareen alkupäähän olisi voinut helpolla tulla toinen koira auttamaan.

Ennen maalimiestä löytyi tumput, jotka maalimies oli vahingossa tiputtanut. Kuva: Laura Ukkola

Suuntasimme kolmannelle rastille, joka oli suunnistustehtävä eli haimme kuusi rastia ja joka rastilla oli meille kysymyksiä, joihin meidän tuli vastata. Lisämääritteinä oli vielä, että teknisten laitteiden käyttö on kiellettyä ja koirien tulee olla mukana suunnistuksessa kytkettyinä. Rastit löytyivät ilman suurempia ongelmia, mutta haastetta oli paikoin koiran kanssa kytkettynä kulkemisessa maaston muistuttaessa lähinnä saunavihdan sisällä kulkemista. Rastien kysymyksistä otimme valokuvat ja vastasimme niihin yhdessä maalissa. Kaikissa kysymyksissä oli kolme vastausvaihtoehtoa, mutta hieman arpomalla oli vastattava, kun ei kukaan kas kummaa muistanut, esimerkiksi mitä Haukku Pelastaa –pipo maksaa liiton verkkokaupassa.

Neljäs ja viides rasti olivat yleisörastit Olavinlinnan vieressä Riihisaaressa. Neljäs rasti jakaantui edelleen viiteen osaan, joissa testattiin EA taitojamme kolaripaikalla, tehtiin esine-etsintää, etsintää rajatulla alueella, pelattiin koirien golfia ja käytiin houkutusten valtatiellä. Varsinkin koirien golfia oli yleisöäkin katsomassa eli siinä koiran tuli ottaa tennispallo suuhun ja viedä se parinkymmenen metrin päässä olevaan ämpäriin.

Kyllähän Coco, Noppa ja Velho pallot ämpäriin saivat. Viidennellä rastilla oltiin Savonlinnamaisesti veden äärellä eli rakennusetsintää museolaivoissa s/s Mikko ja s/s Salama sekä etsintää veneestä käsin. Rakennusetsinnässä laivoilla ainakin omaan silmään näytti siltä, että koirat eivät sitä varmaan pahemmin normi rakennuksesta erottaneet. Sen sijaan etsintä veneestä oli meille uutta. Tässä maalimies oli luodolla ja koiran tehtävä oli veneestä käsin osoittaa luodolla olevan maalimies. Ehkäpä pitäisi harjoitella hälytreeneissä vedessä olevia maalimiehiä.

Kuudes eli päivän viimeinen tehtävä oli majapaikkamme lähellä. Saimme kaksi aluetta, joiden yhteiskoko oli noin 65 ha ja kartalta katsoen maasto näytti haastavalta. Alueen hakeminen risteilemällä olisi ollut useiden tuntien työ, joten päätimme edetä hakemalla jälkeä alueen reunoilta. Löysimme kaksi autoakin alueen reunojen teiltä ja toiselta ei Coco eikä Velho saaneet jälkeä, mutta toiselta Noppa nosti jäljen ja ajoi sitä noin 750m alueemme rajalle ja siinä olevan ojan penkalla näkyi hienosti kengän jälkikin. Kysyimme johdosta, saammeko jatkaa jäljen seuraamista toisten alueelle, mutta emme saaneet lupaa. Jatkoimme sitten rajojen tarkistamista ja taistelua hirvikärpäsiä vastaan. Kukaan meistä ei ikinä ennen ollut kohdannut tällaista hirvikärpästen määrää kuin alueella oli. Niitä oli kymmenittäin liivin alla, kun autolla otti sen pois ja osalla oli niitä gore-takin sisälläkin niin, että kotona se meni pesuun puolen litran Raidin kera. Lopulta emme löytäneet alueelta ketään ja sunnuntaina purussa saimme kuulla sinne jääneen yhden henkilön. Tämä henkilö oli lähtenyt samalta autolta kuin, mistä Noppa nosti toisen jäljen eli autolta oli lähtenyt kaksi henkilöä ja Noppa lukkiutui meidän kannalta sen väärän henkilön jälkeen.

Pitkä päivä loppui edelliseen kuudenteen tehtävään ja oli aika suunnata pesemään päivän pölyt pois saunaan ja sen päälle syömään. Sunnuntaina vielä purettiin tilaisuus käymällä tehtävät läpi ja saimme kuulla tekijöiden/testaajien kommentit ja kaikilla oli tilaisuus antaa myös tehtävistä palautetta. Lisäksi ryhmät palkittiin ja ESPY sai palkinnon parhaasta ryhmätyöstä. Lopussa vielä liitto piti puheenvuoron ryhmäkatsauksen tulevaisuudesta ja kertoi siitä olevan kyselyn auki sekä ensivuoden järjestäjät eli Ålands Räddningshundklubb rf esitti kaikille kutsun ensivuoden ryhmäkatsaukseen Ahvenanmaalle.

Nyt tapahtuman jälkeen ei voi muuta sanoa kuin, että onneksi ilmoittauduin mukaan, sillä viikonloppu oli todellakin opettava sekä kaiken päälle erittäin mukava ja sain vielä olla metsässäkin kohtuu paljon (pitkän linjan partiolainen tällaistakin arvostaa). Suosittelen todella paljon kaikille hälyryhmäläisille mukaan lähtöä!

112-päivä Sellossa

Kymmenkunta Espyn hälytysryhmän koirakkoa kävi tänään edustamassa pelastuskoiria 112 päivässä Espoon Sellossa.
Paikalla oli myös poliisi sekä pelastuslaitoksen väkeä, mutta koirat saivat luonnollisesti ansaitsemansa huomion, ja ihailijoita riitti vauvasta vaariin. Koirat käyttäytyivät erinomaisesti, ja halukkaat saivat rapsuttaa koiria samalla, kun ohjaajat levittivät tietoa toiminnastamme. Tunnelma oli iloinen, ja väkeä riitti tasaisesti koko päivän ajan. 
Ohjelmaan kuului myös kaksi esitystä, joissa koirat pääsivät näytösluonteisesti esittämään etsintätaitojaan, kun yleisöstä valittiin vapaaehtoisia piiloilemaan lumikinosten taakse.

Kuvat: Emilia Carlsson ja Gabi Stubb