Sattumalta sankari

Teksti ja kuvat: Lea Mikkola

Hermannin yksivuotissyntymäpäivä kolkuttelee ovella, joten nyt lienee hyvä hetki koota kuulumisia kuluneen vuoden ajalta liittyen pelastuskoiraharrastuksen alkutaipaleeseen. Edellisessä kirjoituksessa kävin läpi pikkupentuajan tekemisiä, mihin liittyi lähinnä paljon ympäristötaitoja ja vähän jäljen alkeita. Nyt kuukausia myöhemmin, minulla on jaloissa 42 kg painoinen nuorukainen (ja kyllä, se ei ole vielä aikuispainossaan), joka kulkee nykyään ympäristössä kuin ympäristössä rennosti, joten ympäristöoppiin panostaminen ei ilmeisesti mennyt hukkaan. Muut koirat kiinnostaa hormoninsa löytänyttä nuorta miestä, mutta ei niin paljon, että se häiritsisi keskittymistä. Teini-ikä on itse asiassa muutamia pikkujuttuja lukuun ottamatta mennyt aika kivuttomasti. Tuudittaudun siihen uskoon, että kyse on ollut kiinni taidoistani, eikä tuurista. Nämä mainitut pikkujutut olivat: 1. kehityskeskustelu siitä, onko ihminen sopiva leikkikalu, ja 2. saako ohi ajavien autojen kimppuun syöksyä vieden omistajan mukanaan. Voitte arvata vastaukset kumpaankin, mutta molemmista selvittiin koulutuksella. Olen oppinut istumaan alas ja hengittämään tämän koiran kanssa, mutta se on vain hyvä asia.

Vaikka tästä olikin jo oma juttunsa julkaistu jokin aika sitten, kerron vielä lyhyesti otsikon taustan. Elokuussa, Hermannin ollessa 8 kk ikäinen, poikamme oli karannut ulko-ovesta ulos ja Hermanni hälytti mieheni havaittuaan tilanteen takapihaltamme. Kennelliitto myönsi tästä hyvästä Hermannille sankarikoiran arvon. Olen tietysti äärimmäisen ylpeä ja kiitollinen tuolle koiralle päätähuimaavasta tilannetajusta (mikä sitten liekin ollut motivaatio). Haluan kuitenkin korostaa, kuinka satunnainen tapahtuma tuo oli ja kuinka se ei millään tavalla mittaa koiran hyvyyttä tai soveltuvuutta pelastuskoiraksi. Mikä tahansa koira saattaa saada sankarikoiran arvon sattuman kautta, mutta oikeissa etsinnöissä tarvitsemme koiria, jotka eivät toimi sattumalta sisäsyntyisten ominaisuuksiensa ohjaamana, vaan toimivat luotettavasti, kuten ne on koulutettu tekemään. Kaikista koirista ei tule kouluttamallakaan pelastuskoiraa, erilaisista syistä johtuen, eikä se tee mistään koirasta huonoa, tämä vain on laji, mikä vaatii paljon niin koirilta kuin ihmisiltä. En siis tämän tapahtuman perusteella voi arvioida Hermannin tulevaisuutta pelastuskoirana sen enempää kuin aiemminkaan.


Mutta sitten niihin muihin kuluneen pentukauden kuulumisiin. Palkka oli pitkään pelkkä ruoka, mutta käytiin vähän opettelemassa leikkiä (tai siis minä opettelin, Hermanni toki osasi ihan luonnostaan) rajan koiramiehen ohjauksessa ja leikistä tulikin oikein hauskaa, kun lelu ei enää tullut ilmaiseksi vaan siitä sai taistella. Herra H osaa päättää itse, mikä milloinkin motivoi eli ruokaa ja leikkiä käytetään lomittain. Leikki on sen verran rajua, että maalimiehet eivät tämän koiran kanssa leiki, vaan alusta asti panostetaan korrektiin maalimieskäytökseen, jossa Hermannin ei tarvitse ottaa kosketuskontaktia kohteisiin lainkaan. Koosta ja muutenkin kunnioitusta herättävästä ulkomuodosta, sekä koiran yleisistä ominaisuuksista johtuen opettelemme nyt ilmaisumuodoksi rullailmaisun.

Ilmaisuasioista kuulee monenlaisia näkemyksiä ja oma mielipiteeni on, että jos tämän tyyppiselle koiralle on rakennettavissa hyvä ja toimiva rullailmaisu, en halua altistaa ihmisiä sen haukulle. Olen nähnyt satunnaisissa ihmisissä selkeitä pelkoreaktioita tilanteissa, joissa Hermanni on vain kävellyt ohi kytkettynä, joten kun on ilmaisuvaihtoehtoja niin teen asialle jotain. Asiasta saa olla eri mieltä, mutta toimin nyt näin, vaikka haukkuilmaisun rakentaminen olisi itselleni helpompaa. Nyt panostamme laadukkaan ilmaisun rakentamiseen ja sen jälkeen liitetään siihen hakeminen. Ns. hakutreenejä Hermannilla on takana vain pari. Nenä näyttää toimivan, koira irtoaa hyvin ja on motivoitunut löytämään ihmisen, joten siihen ei tässä vaiheessa tarvitse hirveästi panostaa. Hakutreenejä jatketaan sitten, kun ilmaisuketju voidaan siirtää metsään.

Jälkiasioissa on edetty tasaisesti, mutta tarkoituksella hitaasti. Aloitimme asfaltilta ja nyt olemme laajentaneet muille koville alustoille ja nurmipohjille. Metsässä on vasta tehty esine-etsintää (0,5-1 cm halkaisijaltaan olevia muovi/metalliesineitä). Avainsanana alustoissa on ollut häiriö eli en ole etsinyt mitään puhtaita pohjia, vaan olen tehnyt tarkoituksella jäljet voimakkaasti tallatuille alustoille, kuten liiketilojen parkkipaikoille sulkemisajan jälkeen. Haasteena on viime aikoina ollut tarkkuudessa (ydinjäljellä) pysyminen, kun koiran motivaatio edetä jäljellä on kasvanut ja jäljet ovat olleet suhteellisen tuoreita = paljon hajua isolla alueella kovallakin alustalla, kun maa on jatkuvasti kostea. Treenit on nyt rakennettu siten, että palkkaa ei tule kuin tarkalla työskentelyllä.

Juuri nyt olemme pienellä talvitauolla ja keskitymme lähinnä kunnon rakentamiseen, sillä Hermannin rajun kasvun vuoksi olemme joutuneet ottamaan ensimmäiset 10 kk todella rauhallisesti. Hyvä kunto on pelastuskoiralle todella tärkeää ja vaikka jäljestäminen saattaa näyttää siltä, että siinä ei paljon kuntoa tarvita, se itse asiassa on koiralle hyvin raskasta pidemmän päälle. Hyväkuntoinen jälkikoira jaksaa keskittyä haastavaankin jälkeen pitkään. Väsynyt koira ei tee tarkkaa työtä.

Lopuksi, vaikka olemme tehneet paljon kuluneen vuoden aikana, olen pitänyt kiinni myös siitä, että Hermanni saa levätä tarpeeksi ja saa olla ihan vaan koirana koirien maailmassa. Leikkikavereita ei juuri ole, mutta nautiskelemme haistelulenkeistä, missä H saa määrätä tahdin ja haistella menemään niin paljon kuin sielu sietää. Ensi viikolla pääsemme pohjoiseen nauttimaan lumesta, mikä on ollut surkean vähissä tänä alkutalvena. Tammikuussa sitten odottaakin jälkileiri Kauhajoella.

Ihanaa tulevaa vuotta 2020 kaikille ja turvallisia pyhiä!

Hälyryhmän terveiset

Teksti ja kuvat: Emilia Carlsson

Espyn hälyryhmällä on tapana toimintakautensa päätteeksi viettää niin sanottu hälypäivä, jossa ensin ulkoillaan koirien kanssa ja tämän jälkeen ohjaajat kokoontuvat vielä pidempään hälykokoukseen, jossa käydään läpi mennyttä toimintavuotta ja suunnitellaan tulevaa vuotta.

Tänä vuonna hälypäivää vietettiin lauantaina 14.12. Noin kymmenen hälyryhmän koirakkoa tapasivat aamupävällä Oittaan ulkoilualueella, jossa ohjelmassa oli suunnistusta ja pieniä hauskoja tehtäviä suoritettavaksi matkan varrella.
Osallistuvat koirakot jaettiin kolmeen ryhmään, joiden piti hakea muutama kiintorasti sekä matkan varrella videoida ja kuvata erillaisia tehtäviä koirien kanssa, kuten esimerkiksi luoketulo, ilmaisu sekä noutoliike. Näissä sai käyttää mielikuvitusta ja luovuuttaan ja heittäytyminen tehtäviin olikin kerrassaan loistavaa.

Coco ilmaisee luotettavasti, vaikka taustalla kuuluukin hieman häiriöitä.


Koirille yhteislenkin koulutuksellinen anti on toimiminen ryhmässä sekä kulkeminen sivistyneesti myös vieraampien koirien kanssa. Tätä pelastuskoira joutuu tekemään myös työssään, joten sitä pitää myös harjoitella.
Parin tunnin ulkoilun jälkeen tyytyväiset koirakot palasivat lähtöpaikalle sopivan märkinä ja kuraisina.

Hessu, Kona ja Welho esittävät hauskan yhteisluoksetulon.
Hippa hoitaa ryhmänsä ainoana noutajana noutotehtävän.

Tämän jälkeen oli hyvä viedä väsyneet koirat kotiin ja siirtyä päivän toiseen osuuteen, eli hälykokoukseen.
Kuluneena vuonna Espyn hälyryhmä on hälytetty tositoimiin 16 kertaa, mikä on hiukan vähemmän kun edellisinä vuosina. Kokouksessa saateltiin myös eläkkeelle kaksi pitkään toiminutta hälykoiraa, kun konkarit Väinö (ohj. Seija Mettälä) sekä Poju (ohj. Jari Miettinen) päättivät hälykoiran uransa tähän syksyyn. Lämmin kiitos Väinölle ja Pojulle.
Myös Noppa (ohj. Gabi Stubb) postettiin hälylistalta muuttuneen elämäntilanteen vuoksi.

Hälyryhmässä onkin parhaillaan menossa pieni sukupuolvenvaihdos, sillä useampi konkari on viime vuosina jäänyt eläkkeelle. Onneksi seuraava sukupolvi on jo hyvässä vauhdissa kehittymässä, joten tulevan vuoden aikana saamme todennäköisesti järjestää useamman viranomaistarkastuksen, jonka läpäisy on vaatimus koirakon hälytyksissä toimimiselle.

Kokouksessa käytiin myös vilkasta keskustelua siitä, mitä osa-alueita painotetaan ensi vuoden koulutuksissa. Pelastuskoirakko on varsinainen monitoimikone, jonka pitää toimia monessa eri ympäristössä, joten kaikkia osa-alueita kuten maastoetsintää, rakennusetsintää, taajamaetsintää sekä hyvää hallintaa tulee myös harjoitella. Hälyryhmä järjestääkin monipuolisia harjoituksia myös tulevana vuonna ja aktiivisella osallistumisella tulee harjoiteltua tarpeeksi monipuolisesti.

Kokouksen lopuksi muistettiin vielä kahta ansioitunutta hälyryhmän jäsentä, kun Stefan Asplund palkittiin Vapepan kultaisella ja Jari Miettinen Vapepan pronssisella ansiomitallilla kiitoksena vuosien aktiivisesta toimimisesta Vapaaehtoisessa pelastuspalvelussa.
Nämä muistamiset menivat oikeaan osoitteeseen, onnea Stefan ja Jari.

Velho, Kona ja Hessu poseeraavat jokainen ohjeen mukaisesti eri asennoissa.

Minusta tulee isona pelastuskoira

Teksti: Susanna Laajava

Nimeni on Tedi (Cinnaberry’s Midnight Express) ja olen rodultani sileäkarvainen collie. Olen syntynyt 2. helmikuuta 2019, ja tämä on pikku tarina ensimmäisestä vuodestani pelastuskoirakokelaana ja kaikesta siitä mitä olen omistajalleni ehtinyt tämän vuoden aikana opettaa. 

Omistajani aloitti pelastuskoiraharrastuksen Espoon pelastuskoirissa vuonna 2017 ja on sen jälkeen päässyt tutustumaan moniin mielenkiintoisiin asioihin, ja oppinut taitoja, joita ei nykymaailmassa enää niinkään pääse harjoittelemaan.

Ensinnäkin – omistajani on opetellut käyttämään kompassia ja karttaa ja suunnistamaan metsissä ilman teknisiä apuvälineitä, etsimään kadonneita henkilöitä osana Vapaaehtoisen pelastuspalvelun eli VAPEPAn organisaatiota, viestimään radiopuhelimella, antamaan ensiapua ja tietenkin toimimaan tärkeässä roolissa osana pelastuskoiria kouluttavien sitoutuneiden ja osaavien ihmisten joukkoa eli osallistumaan meidän pelastuskoirakokelaiden – ja myös jo valmiiden hälytysryhmässä toimivien pelastuskoirien koulutukseen.


Tässä kuvassa olen 4 kk ikäinen ja treenaan jo aktiivisesti Espoon pelastuskoirissa.
Kuva: Satu Nuutinen.

Pelastuskoiraharrastus vie helposti mennessään ei pelkästään pikkusormea vaan ihan koko käden – tai siis minun tapauksessani tassun tai tassut. Yhä useammin omistajani istuu vesisateessa kuusen alla piilossa tai hytisee raunioilla johonkin ahtaaseen maanalaiseen rakoon ryömineenä ja odottaa koiraa pelastamaan. Sillä aikaa minä yleensä odottelen omaa treenivuoroani lokoisasti autossa nukkuen. Sen lisäksi että normaaleissa viikkotreeneissä hujahtaa helposti neljäkin tuntia ja ajomatkat päälle, pitää treenata myös koulutusryhmän ulkopuolella, ja osallistua aktiivisesti kaiken toiminnan mahdollistavaan talkootyöhön. Espoon pelastuskoirat järjestää myös pelastuskoirakokeita, joihin tarvitaan runsaasti vapaaehtoisia eri rooleihin. Tärkeää työtä tämäkin, sillä viranomaisten käyttöönottotarkastukseen ja oikeisiin henkilöetsintätehtäviin pääsevät meistä vain parhaat ja tarkkaan testatut yksilöt. Pelastuskoiraksi kouluttautuminen onkin pitkäjänteistä puuhaa ja kestää yleensä useita vuosia. 

No mitä sitten koiran pitää osata? Meitä on toiminnassa mukana todella monen eri rotuisia, joten ihan tärkeintä on tietenkin se, että koiralla on hyvä hermorakenne ja se on sosiaalinen. Niin ja tietysti se, että koira motivoituu tähän tekemiseen, sillä treenaaminen on hankalaa, jos koiraa kiinnostaa enemmän esim. riistan perässä juoksentelu, kuin kadonneiden henkilöiden etsiminen. Minäkin olen välillä vilkuillut pupujen perään, mutta etsiminen on kuitenkin vienyt voiton, enkä ole jättänyt treeniä kesken viehkon rusakon loikkimisen vuoksi.

Mun ihka ensimmäiset pelastuskoiratreenit oli 15.4.2019 jolloin olin 10 viikon ikäinen. Koulutus alkaa sosiaalistamisesta eli aluksi treenit olivat hyvin lyhyitä ja koostuivat lähinnä siitä, että sain paljon namia ja kauheasti kehuja ihan vain siitä, kun vaivauduin paikalle. Kontakti oli yksi treenikauden pääteemoista sillä ilman kontaktia ei koiran kanssa voi työskennellä. Sitä treenattiin siis paljon. Samoin keskittymistä. Se oli aluksi tosi hankalaa kun paikalla oli muitakin ihania pentuja – etenkin mun omistajan piti tsempata aika lailla että pystyi keskittymään. Sitten me treenattiin myös mielentilaa – välillä mun omistajan mielentila oli parempi, välillä huonompi, mutta yleensä treenien päätteeksi se oli paremmalla tuulella, joten mun mielestä tämän asian harjoittelu onnistui hyvin. Sellaistakin tärkeää taitoa kuin vireen hallintaa me opeteltiin paljon. Välillä mun piti siis olla aktiivisempi ja välillä rauhallisempi riippuen vähän siitä mitä tehtävää oltiin ratkomassa. Mun virettä voi nostaa lelulla ja rauhoitun namilla – kiva että totakin saa treenata – siis leikkimistä ja syömistä.

Saan namia, kun muistan keskittyä.
Kuva: Satu Nuutinen

Pikku hiljaa treeneissä olevat kivat ihmiset alkoi mennä piiloon hankalampiin ja hankalampiin paikkoihin ja jouduin vähän näkemään vaivaa, että löysin ne piiloutuneet maalihenkilöt ja niiden namit ja sain niitä kehuja. Hoksasin homman aika nopeasti ja samalla omistajan on tarkoitus oppia lukemaan koiraansa eli minua ja huomata milloin tarvitsen jelppiä esim. hajujen kulkeutumisen suhteen. Sääolosuhteet vaikuttavat nääs aika ratkaisevasti siihen minne se haju sinkoutuu ja ohjaajan pitää osata ohjata koiraa oikeaan suuntaan jos koira ei vielä itse keksi mistä haju tulee. Kokeneet koirat yleensä osaa tän jo, mutta mä vielä harjoittelen ja saatan välillä nuuskia ihan vastakkaisella suunnalla kuin mistä se maalihenkilö sitten lopulta löytyy. Tärkeintä onkin ihan vain mahdollisimman monipuolinen harjoittelu, sillä tässäkin lajissa harjoittelu tekee mestarin. Yleensä olen ratkaissut eteen tulevat pulmat hyvin ja tärkeä taito tuolle omistajalle onkin olla myös liikaa puuttumatta mun työskentelyyn. 

Tässä käytän ilmavainua apuna kadonneen henkilön löytämiseen.
Kuva: Aino Vakkilainen

Pelastuskoiran tulee hallita kaksi erilaista etsintätekniikkaa eli maavainu ja ilmavainu. Maavainu on sitä kun mennään nenä kiinni maassa ja sitä harjoitellaan jälkitreeneissä. Ilmavainulla etsitään yleensä metsässä, taajamassa ja raunioilla, tosin me koirat käytetään kyllä meidän kaikkia aisteja aina vähän sen mukaan mitä taitoa just silloin tarvitaan. Koulutus painottuu kuitenkin päälajeihin hakuun (ilmavainu) ja jälkeen (maavainu), koska nämä on ne jotka pitää kokeissa osata jos meinaa oikeaksi pelastuskoiraksi. 

Tässä treenaan jälkeä eli maavainua.

Lisäksi koiran pitää olla koiranohjaajan hallinnassa eli totella sitä omistajaa, eikä voi kesken kaiken lähteä huitelemaan omiaan, vaan pitää oikeasti työskennellä. No työstä pitää tietenkin saada palkkaa, joten tärkeää on myös keksiä mikä sitä omaa koiraa motivoi. Mä olen silleen helppo, että mulle kelpaa namit ja lelut ja kehuistakin tykkään eli sosiaalinen palkka toimii myös. Paras palkka motivoituneelle koiralle on tietenkin se, kun tekee löydön, eli taitojen karttuessa koira palkkautuu ihan siitäkin kun pääsee työskentelemään ja saa onnistumisia, silloin ne namit jää pienempään rooliin. Mä aion pitkittää tätä prosessia niin että saan mahdollisimman pitkään niitä nameja, koska omistaja säästää mulle aina parhaat herkut treeneihin, eli en koskaan millään tahtoisi treeneistä lähteä kun siellä on niin kivaa ja maukkaat eväät.

Tänä vuonna mulla kävi tuuri koska pääsin heti rokotukset saatuani aloittamaan Espoon pelastuskoirien varta vasten ’pentupelastajille’ suunnatussa ryhmässä. Ryhmän kouluttajina toimivat kokeneet pitkän linjan pelastuskoiraharrastajat Manti Rekonen ja Ressu Stenbäck. Ne osaa kouluttaa myös rullakoiria eli tästä päästäänkin jälleen yhteen tosi tärkeään taitoon joka pitää pelastuskoirille myös kouluttaa. 

Kun koira tekee löydön sen pitää jotenkin kertoa siitä niin että kaikki pelastajat tietää saapua oikeaan paikkaan. Tätä sanotaan ilmaisuksi ja tapoja on erilaisia. Suurin osa koirista on haukkuilmaisevia eli ne haukkuu kun kadonnut henkilö löytyy. Toiseksi eniten on rullailmaisevia eli koiran kaulapannassa roikkuu rulla jonka koira ottaa suuhun löydettyään kadonneen ja tuo sen koiranohjaajalle joka tietää silloin, että koira on tehnyt löydön. Sen jälkeen koira kytketään liinaan eli sellaiseen pitkään naruun ja koira johdattaa ohjaajansa kadonneen luokse. Kolmas ilmaisun muoto on kertova eli se tarkoittaa sitä, että koiralla on oma tapa kertoa löydöstä, jonka omistaja tietää. 

Olen tehnyt löydön ja ilmaisen sen haukkumalla. Ikää minulla on tässä kuvassa 8 kuukautta.
Kuva: Aino Vakkilainen

Itse opettelen haukkuilmaisua. Aluksi tuntui vähän oudolta haukkua niille kivoille ihmisille jotka antaa mulle namia ja kehuu, mutta ymmärsin sitten että ne just haluu sitä, niin mikäs siinä sitten. Nyt mä haukun jo ihan reippaasti ja treenataan haukun kestoa, sillä valmiin pelastuskoiran pitää jaksaa haukkua niin pitkään että apu ehtii paikalle. Metsässä haukku kantautuu pitkälle ja kertoo etsijöille mistä suunnasta kadonnut on löytynyt. Me koirathan ollaan nopeampia liikkumaan kuin ihmiset, joten aika paljon pitää myös treenata tota mun omistajaa, että se hoksais kaiken missä olen taitava. Välillä merkkaan ihan selvästi hajun ja omistaja vaan jatkaa matkaa kun ei hoksaa, siksi koiranohjaajan tärkeä taito onkin koko ajan olla valppaana ja muistaa ’TYD eli Trust Your Dog’ eli luota koiraan. Sitä noi kouluttajat hoki munkin omistajalle melkein joka treeneissä. Me koirat kyllä opitaan nää jutut yleensä paljon nopeammin kuin nuo meidän omistajat, mutta kyse on kuitenkin yhteistyöstä ja on tuo omistajakin mua aina välillä pystynyt vähän jelppimään.

Jotta mun taidot tulevana pelastuskoirana karttuis, treenataan omistajan kanssa myös Espoon pelastuskoirien ulkopuolella. Jälkitreenien (joissa opettelen taitavaksi maavainun käyttäjäksi) lisäksi treenaamme tokoa (tottelevaisuuskoulutus eli sitä hallintaa) ja agilityä josta haetaan pelastuskoiralle tärkeää ’irtoamista’ eli pelastuskoiran pitää osata työskennellä itsenäisesti ja koiranohjaajan on pystyttävä ’kauko-ohjaamaan’ koiraa eli tarvittaessa esim. raunioilla lähettämään koira yksin tutkimaan tiettyjä alueita.  Tämäkin on tärkeä taito, sillä me koirat ollaan paljon ketterämpiä ja voidaan mennä paikkoihin joihin ihmiset ei esim. sortumavaaran vuoksi voi tulla ja joissa voi kuitenkin olla ihmisiä pulassa. Mä olin aluksi treeneissä ihan omistajan nilkassa kiinni, mutta nykyään irtoan jo paremmin ja työskentelen itsenäisemmin. 

Pelastuskoiran on hyvä olla ketterä ja rohkea.
Kuva: Aino Vakkilainen

Viime vuonna Espoon pelastuskoirissa treenattiin myös lumietsintää. Sitä olis kiva päästä kokeilemaan nyt talvella, sillä vaikka treeniryhmä onkin tauolla, treenaavat vapaaehtoiset ryhmät aktiivisesti vuoden ympäri ja kartuttavat taitojaan talvikauden aikana esim. rakennusetsinnässä tai taajamaetsinnässä. Rauniradalle ei turvallisuussyistä voi talvella mennä treenaamaan.

Nyt mulla on ikää 10 kuukautta ja oon tosi innostunut tästä pelastuskoirajutusta. Meitä sileäkarvaisia collieita eli ’nahkoja’ on useita pelastuskoirapuolella, esim. Kotkan pelastuskoirayhdistys ry:ssä jossa treenaa myös mun sisko Mineola. Tietääkseni olen kuitenkin ainoa rotuni edustaja ESPY:ssä. Mun suvussa on paljon pelastuskoiria, joten omistajalla on odotukset korkealla ja mahtavinta sen mielestä on se, että olen aina tosi motivoitunut työskentelemään ja iloisena heilutan häntää. Tämä(kin) on kuitenkin laji johon ei voi pakottaa ja koska harrastus vie oikeastaan kaiken vapaa-ajan pitää tekemisen olla kivaa niin koiralle kuin omistajallekin. Silloin kun omistajani kävi aikanaan tutustumiskurssilla sille sanottiin, että se huomaa kyllä nopeasti onko tämä oma laji vai ei, ja kyllä se on silti ainakin vielä toistaiseksi jaksanut rämpiä kuravellissä ja hytistä kylmissään piiloissa, hätyytellä kesäaikaan hyönteisiä tai paeta käärmeitä, ja motivoihan se tietenkin valtavasti kun saa työskennellä näin loistavan koirakaverin kanssa, niitä parhaita osaavia, taidokkaita ja mukavia treenikavereita unohtamatta.


Pelastuskoiran kouluttaminen vaatii ison joukon sitoutuneita ja osaavia ihmisiä, yksin ei voi treenata. Kuvassa mun sisko Mineola joka treenaa Kotkan pelastuskoirat ry:ssä ja vieraili meidän treeneissä kesällä. Vierailut ovat tärkeitä sillä ne mahdollistavat treenaamisen vieraassa ympäristössä koiralle tuntemattomien maalimiesten kanssa.
Kuva: Susanna Laajava

Jos sinuakin kiinnostaa pelastuskoiraharrastus, tule ihmeessä mukaan ja houkuttele omistajasikin. Sillä aikaa kun omistajasi väsyttää itsensä metsässä rämpimällä, saat nauttia lokoisista päiväunista autossa. Taitojen karttuessa selviät etsintätehtävistä muutamassa minuutissa ja suorituksista tulee tietenkin isot kehut ja paljon nameja. Ei pöllömpää siis. 

Yhteistyöllä päästään parhaisiin tuloksiin. Kuvassa omistajani Susanna Laajava ja minä.
Kuva: Aino Vakkilainen


Hau-hau-haukut paremman joulun puolesta!

Teksti ja kuvat: Laura Luotonen

Joulupuu-keräys järjestettiin tänä vuonna jo 17. kertaa ympäri Suomen. Espoonseudun pelastualan yhdistys ry:n jäsenet osallistuivat keräykseen kolmatta kertaa. Aikaisempina vuosina keräyksestä on tullut kiitosta ja espyläiset ovat olleet iloisin mielin siinä mukana, joten keräys laitettiin pystyyn tänäkin vuonna.
Yhdistys ei varsinaisesti osallistunut keräykseen, vaan toimi välikätenä, jotta jäsenten oli helpompi saada yhteiden rahapotti kerättyä. Kerätyillä rahoilla espytonttu hankki lahjat keräykseen ja paketoi ne.

Martta ja Kerttu toimivat laaduntarkkailijoina.

“Keräys toteutetaan non profit -periaatteella eli kaikki osapuolet toimivat korvauksetta. Hyväntekeväisyystempauksella kerätään lahjoja lastensuojelun ja erityisen tuen piirissä oleville lapsille, joilla voi olla rajallinen mahdollisuus saada joululahjoja. Tällaisia lapsia on kuntien ja kaupunkien lastensuojelun asiakkaina maanlaajuisesti kymmeniä tuhansia, pelkästään pääkaupunkiseudulla yli 10 000. Lahjat jaetaan perille saajilleen luotettavien tahojen, kuten kaupungin sosiaalihuollon kautta. Lahjat menevät suoraan perheille ja lapsille sosiaalihuollon kautta ilman välikäsiä tai kuluja. Joulupuu on Keskuspuiston Nuorkauppakamarin rekisteröimä tavaramerkki. Joulupuun järjestäjinä toimivat pääasiassa nuorkauppakamarit eri paikkakunnilla ympäri Suomen.”, kerrotaan joulupuu-keräyksen sivustolla osoitteessa www.joulupuu.org.

Tänä vuonna espyläiset saivat kerättyä huimat 524 euroa, jolla hankittiin lapsille 134 lahjaa. Lahjat on toimitettu keräyspisteeseen, josta ne jatkavat matkaansa ilahduttamaan lapsia ja nuoria.

Espoon pelastuskoirat toivottavat kaikille mukavaa joulunodotusta.

Kymmenen kuukauden ikäisen Martan (vas.) oli toisinaan vaikea ymmärtää, miksi hän joutuu odottamaan omia lahjojaan jouluaattoon asti. Mummoikään ehtinyt Kerttu on jo konkari keräyksen lahjojen laaduntarkkailussa.